Laputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän keksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi kielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui takanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni viimeistä kamppailua varten.
Joskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on miltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee niiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt valveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni rajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa ja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli sidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja ennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin vallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin enää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä kaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin Laputan käsien iskevän minuun kiinni.
Ja kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon ennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi kertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä ulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä pysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja se antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa, sillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen kuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani minut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena saavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa pureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.
Pakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni puoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen reunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu kiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.
Mutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana, olivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä ei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin satulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi katkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon kylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.
Juuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän olisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut kannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa haittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua, olisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan varsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta. Luoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten kuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa vasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi ja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari alkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä — yrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme. Mutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan kantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten ratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.
XVIII.
KUINKA MIEHEN ON VÄLISTÄ KOKONAAN PANTAVA LUOTTAMUKSENSA HEVOSEEN.
Voimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys, pelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin kauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä on, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä ja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain istuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin hiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun vuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen yhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli vapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia kukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää tuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta kuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni edessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen jälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja väsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.
Mutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui kahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen. Huomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa. Takanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan tummat kukkulat.