Turhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa paikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien läheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä en voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä vihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi taistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa voisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta täydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun mies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei aivan heti hallitse itseään.
Mitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut minut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin johonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt vasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni perustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti pelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi sitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut kohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.
Pakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs levollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin. Nyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän. Sillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani. Ilman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa saanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä ei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla Arcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu epäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä ankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain voitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty ja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.
Olin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken pääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa asiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan Kraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui tuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään heikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten kuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää Arcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni suuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi tehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni olivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä ja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin säkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan hevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se kantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.
Minun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista. Tuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti tuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan, ratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen valkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen että joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.
Ensin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta. Horjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui vyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi suuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli ratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin hänet vihreistä olkaimista.
»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minut
Arcollin luo.»
Mies vihelsi sormillaan, ja paikalle ajoi toinen ratsastaja.
Tunsin hänen kasvonsa, mutta en voinut muistaa miehen nimeä.
»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd, poika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»