Skottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti käsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin olin siis päässyt oman kansani luo.
»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä tietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään. Missä hän on? Missä hän on?»
»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän päässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen leiristään.»
Loppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat kainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla oli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani muodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että ratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla niin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan mahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä matkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei Arcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki turhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia mielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman kynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus siitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus siitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.
Kesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua satulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu olisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut pantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä virkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten minulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni ja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.
»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano minulle, missä olet ollut.»
»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja väsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.
»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua käsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»
Koetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat puhujalle, ja sanoin sitten:
»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon luona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen nimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»