»Niin», sanoi ääni, »sinä kätkit rubiinit, mutta kuinka sitten.»
»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen kanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle ketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi astuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.
Kuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni lensivät nyt toiseen suuntaan.
»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin tehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin pienessä laatikossa.»
Näin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että ymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen, mitä sinä sanot, Davie!»
Mutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun piti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään. Hetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan, joka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin kurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin, kuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi vaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.
Arcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että hänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.
»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä kerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai kuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit hänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan Kraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»
Pudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa, mutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli, ennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»
»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni rautatiellä.»