»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias, tulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän aarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet — kaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»
Hän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita, ja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita, patruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen raha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut sormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa kultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.
»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan aarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei, Ikuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen käsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.
»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei olisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli. Aijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini entistä tiukemmin.
Mutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijo
tehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin teki
Henriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olen
Jumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»
Kuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi. Hänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin. Hän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta minä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten seurasi minuutin kestävä hiljaisuus.
Äkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä syntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin paikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä hän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä pudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin hän oli katkaissut minulta paluutien.
Voin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan. Vaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään kääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.
Tarjosin sensijaan käsivarteni sen miehen tueksi, joka tahtoi tuhota minut.
»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun maalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä katoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja hiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»