Vastasin hänelle hiljaa: »David Crawfurd.»
»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon ihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut kansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen minut.»
»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi portugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen. Älkää sanoko, etten varottanut teitä.»
»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta rikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja. Minä olen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun jälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»
Puhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä olin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa miltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut. Hänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren sortuvan.
Hän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä valaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat painuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän muistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren tippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien kuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä ilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn ja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki hänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja peloittavana.
»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet viimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»
»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin. »Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te saarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa rannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi matkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä laivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä mukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»
»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi on kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun kanssani.»
Mitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhän minä ollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla enää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin. Mutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen sanoihinsa.