Tämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion rinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös kalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet olivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.
Pian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni aamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä virta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas leyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset ryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni kallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden yli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään käytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.
Kuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa ei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste. Varovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en pelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin luolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti viheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että se sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.
Silmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä oli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija kolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui yksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan. Lyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en ollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen jo syntyneeseen lätäkköön.
En tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa, myötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä, hedelmätöntä urheutta kohtaan.
»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin ollut hänen omia miehiään.
Hän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi selvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän. Vesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä briljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan äärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi kohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.
»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet mitään.
»Umvelosin kauppamies», vastasin.
»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa heikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku rihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa tulla muistetuksi.»