En ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä paljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja tappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee kaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa ja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me kaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat timanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen kaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni täysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja saisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä merkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.
Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan ratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin Umvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset aamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin miesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen päin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni niinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli silloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut väsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta sellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin näin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.
Saapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon irralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen vapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni purppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä heikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi taivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan erilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä sitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin voittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa vanhempi kuin silloin.
Mutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli kuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä kasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja toinen heistä oli kuolematon.
Pysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei mitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut sekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin kuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat pöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.
Mies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me Skotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot olivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen puoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja käsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut jostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka molemmat piiput olivat tyhjät.
Mitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän suulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun ja luolassa olevat aarteet.
Laputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen vakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet voineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen jälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä helposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten Laputa oli mennyt luolaan.
Näin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo kerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota aarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin hän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän tai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa, löytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon pitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman kautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä sisältä kahlehditun virran kumean kohinan.
Rotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä näyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti oli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta. Se painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti suljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka olin pääsevä pois?