On olemassa eräänlaista rohkeutta, joka syntyy harmista ja laskuvirheistä. Olin luullut, että yritteliäisyyteni oli lopussa, mutta nyt huomasin, että menneet kärsimykseni eivät olleet kyenneet tukahuttamaan uutta intohimoani. Levottomuuteni oli niin suuri, että se ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. Nousin ylös, ja pitäen kiinni vuoteesta horjuin telttatuolin luo. Kyllä olin heikko, mutta en niin heikko, etten kykenisi tekemään viimeistä ponnistusta. Tunne siitä, että olin tehnyt jo niin paljon ja kuitenkin epäonnistunut, teki minut aivan hulluksi.
Eräässä telttapaalun koukussa riippui pieni peilinpalanen, jota Arcoll käytti parranajossa. Sain siinä näkyviin vilauksen kasvoistani. Ne olivat valkoiset ja uurteiset, siniset pussit silmien alla. Lääkäri oli pessyt minut edellisenä iltana, mutta hänen ei ollut onnistunut saada pois kaikkia retkieni jälkiä. Erityisesti kiinnitin huomioni veriläikkään vasemmassa ohimossa. Muistan saaneeni sen vuohen verellä täytetystä kannusta tuona yönä luolassa.
Luulen että juuri tuo veriläikkä ratkaisi asian. Tahdoinpa tai en, niin minä olen leimattu samalla merkillä kuin Laputan miehet. Valittavanani oli: joko pelata peli loppuun tai olla tuntematta koskaan maailmassa rauhaa. Viimeiset neljä vuorokautta olivat saaneet minut vanhenemaan hyvin nopeasti.
Löysin erään Arcollin saapasparin, tilavat ja kuluneet, mutta niihin pistin haavoilla olevat jalkani. Sitten ryömin ovelle ja huusin erästä poikaa tuomaan hevoseni. Muuan basuto tuli esiin ja säikähtäen ulkonäköäni kiiruhti hakemaan kimoa. Aika oli jo kulunut pitkälle iltapuolella. Oli suunnilleen sama aika kuin päivää ennen paetessani Machudista. Bruderstroomin leiri oli aivan tyhjä, lukuunottamatta sisäänkäytäville asetettuja vahtisotilaita. Huusin luokseni ainoan valkoihoisen minkä näin ja kysyin häneltä Arcollia. Hän vastasi, ettei mitään uusia tietoja ollut saapunut, mutta että patrullit edelleen vartioivat tietä aina Wesselburgiin saakka, ja tästä saatoin päättää, että Arcoll oli saanut levittää ajojahtiaan laajalle metsiin. En halunnutkaan tavata häntä juuri nyt ja vielä vähemmän halusin, että hän tapaisi Laputan. Lähdin nyt ratsastamaan yksityisasioissani, enkä halunnut keitään auttajia.
Joku tarjosi minulle kupin väkevää kahvia, jota en kuitenkaan saanut kurkusta alas, ja auttoi minut sitten satulaan. Kimo oli levännyt ja otti heti hyvän vauhdin lähtiessäni lyhyttä neliä ratsastamaan pölyistä tietä. Koko maailma lepäsi hiljaisena ja kullankimmeltävänä iltapäivän auringossa.
XX.
NÄEN HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ JOHN LAPUTAN VIIMEISEN KERRAN.
Pimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut useita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä ainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin, mutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin olla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa kuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.
Main Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa kaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin eräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja sanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän on kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon». Mutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella kirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli Jumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.
Hetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle, joka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä se johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin jaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset kyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin yli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin sitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja missä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut enään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat äkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen ohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä päämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä katse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon yön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki mihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt muististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen kookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia, ja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi pensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin olisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että nuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.