Kaiken tämän sain tietää jälkeenpäin, sillä sen tapahtuessa makasin syvässä tiedottomuuden tilassa Arcollin teltassa. Vihollisiani ajettiin takaa kuin peltokanoja, ja minä sain korjata siis hedelmät neljä päivää kestäneistä vaivoista ja hirmuista. Metsästäjät olivat joutuneet riistaksi, pyörä oli kääntynyt ja David Crawfurdin kärsimykset korvattiin runsain määrin.
Nukuin kello yhteen, seuraavan päivän päivälliseen saakka. Kun heräsin tuntui teltta kuumalta kuin leivinuuni kirkkaan keskipäiväauringon helottaessa. Voin nyt paremmin, mutta jäsenet olivat jäykät ja hellät, ja minua janotti sietämättömästi. Lähellä oli vesikorvo ja tinakuppi; join useita kertoja peräkkäin. Senjälkeen paneuduin jälleen pitkälleni, sillä olin vielä hyvin väsynyt.
Mutta toinen uneni ei ollut samanlainen kuin ensimäinen. Minulla oli koko ajan villejä, houreisia mielikuvia. Tuskin olin sulkenut silmäni, kun jouduin toiseen maailmaan ja aloin elää ja toimia siinä. Koko tasankomaa pensasmetsineen oli edessäni ja minä katselin sitä kuin olisin ollut ylhäällä pilvissä. Oli keskipäivän aika ja hiekka säkenöi kuumuuttaan. Pensastoissa näin varovaisia liikkeitä, pukki pisti sieltä päänsä esiin, paanu-eläin vaelsi juhlallisesti ruohistossa, krokodiili ryömi liejupenkkaa myöten jokeen. Ja sitten näin selvästi Laputan vaeltavan itää kohti.
Unessa en lainkaan ajatellut Arcollin toimenpiteitä. Vain Laputa oli ajatuksissani. Hän kulki kuin olisi ollut väsynyt, mutta kuitenkin hyvää vauhtia ja päätään hän käänsi alituisesti kuin villi eläin, joka vainuaa tuulen mukana vaaran. Epäselvästi olin myös näkevinäni hänen läheisyydessään jotain tummaa varjoa. Hänen kaulansa oli paljas, mutta tiesin mitä hänen pussissaan oli kätkettynä.
Hän pysähtyi, kääntyi länteen, enkä sitten nähnyt häntä enää. Maailma siellä alhaalla näytti aivan hiljaiselta, ja minä kiinnitin siihen yhtä tarkan huomion kuin olisin ollut lentäjä, joka etsii laskupaikkaa. Pitkään aikaan en nähnyt mitään, mutta sitten huomasin jotain liikettä eräässä joen lähellä olevassa pensaassa: helmikana lensi sieltä ensin kuin poispelotettuna ja sitten pukki syöksyi esiin. Siitä päätin että Laputa oli siellä.
Kun sitten katsoin jokea, näin vedessä pään — ei, näin kaksi päätä, toisen jonkun verran toisesta jälessä. Ensimmäinen uijista nousi maihin toisella rannalla ja tunsin hänet Laputaksi, toinen oli lyhyempi ja pienempi, ja minä tiesin että hän oli Henriques.
Muistan ilostuneeni siitä, että nuo kaksi olivat kohdanneet toisensa. Nyt ei Henriques pääsisi pakoon. Joko Laputa pääsisi selville totuudesta ja tappaisi hänet tai minä saisin itse hänet kiinni ja kostoni suoritetuksi. Joka tapauksessa hän oli nyt kafferien rajapyykkien ulkopuolella ja kulki omissa asioissaan.
Seurasin heitä tarkoin, kunnes he pysähtyivät erään puretun rakennuksen lähellä. Varmaankin se oli minun Umvelosiin rakennuttamani kauppapuoti. Tämä huomio pani minut epäilemään, että Laputa ja Henriques olivat matkalla Rooirandiin!
Heräsin äkkiä otsa hiessä ja vieläkin kuumeisena, sillä hampaani kalisivat. Mielessäni olin täysin selvillä siitä, että Laputa ja Henriques pian olisivat luolassa.
Oli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Henriques tappaisi Laputan, ottaisi haltuunsa rubiinit ja olisi pian Mozambiquessa, ennenkuin ehtisin perille — tai voittaisi Laputa taistelussa ja itse päättäisi niiden kulta- ja timanttiaarteiden kohtalosta, jotka oli koottu luolaan. Jos hänen tarvitsi pelätä tappiota, tiesin, että hän upottaisi jalokivet Labongon pohjaan, ja kaikki minun vaivani olisivat menneet hukkaan. Nyt olin unohtanut kaiken isänmaallisuuden. Tällä hetkellä ei maan kohtalo tuntunut minusta miltään, ja ajatus siitä, että Laputa oli eristettynä armeijastaan ei tyydyttänyt minua. Ainoana ajatuksenani oli, että aarre joutuisi kadoksiin, aarre, jonka edestä olin pannut alttiiksi elämäni.