Hänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen maahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen kohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan hänet pystyyn.
»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan tavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön, ja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän otti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään viheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.
Kuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot kuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa. Viimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena päivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo taittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.
Vielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua luolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen sanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin. Kädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:
»Käärme palaa syntymäsijoilleen.»
»Tule», hän huusi sitten minulle, »Johanneksen perijä palaa kotiin.»
Ja hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin ankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne missä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti hänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa virtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä kilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin ovat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla kalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban kuningattaren hiuksissa.
XXI.
KIIPEÄN VIELÄ KERRAN KALLIOITA.
Muistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun sekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja itkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli tapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna, vailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä ajassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja heittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt kaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan liian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että pelolle.