Kauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen minne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi pimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen ja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa, brittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja, espanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin rahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa oli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen hallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta eri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista aarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla rahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista ja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä, sellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat — muutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin virheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun harjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia, ja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi löytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään tunnetusta kaivoksesta.
Sitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun rauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä odotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja raivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä täydellinen välinpitämättömyys.
Ulkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu oli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli tuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän alaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan sisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa. Kuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä. Jälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin kahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta löysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös kuilusta valoon ja vapauteen.
Alkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä suurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen kaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle selveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa, ihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää. Muistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä ja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll oli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi minusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä seurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni? Siinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren sydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä välinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.
Ensimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan. Kiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut sillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti todella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois sillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle ainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen liiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja sileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään voinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön luoksepääsemättömäksi.
Ajattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan jälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta suljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään, ja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei ollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin sisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten olisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta ääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä orkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.
Synkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien aarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta minulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin kurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja vastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen. Pahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää tie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin seuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä vapaudestani.
Vasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja herkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton narri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä sitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin Blaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija viimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja pimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus uuteen maailmaan.
Vain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut, ja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli mitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat ja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja katselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin tiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle kuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin, että aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin kolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon rajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.
En voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan sileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin keinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka voisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni poikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.