Istuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän saakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin sulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi lattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut niin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä, joka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta hyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi päästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi mukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että luolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei silti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta arvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.
Mietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä oikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta ensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä. Eräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi- ja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät tavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt avaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin aarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään hyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia taljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä jotain rikki.
Mutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä teki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin luotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin solmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin pääsemään katon tasalle.
Aloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata. Kiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden äärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään, niin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt luonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni mitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa saadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.
Tähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä vuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti vuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten, sillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole koettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina oli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa menoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi käteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat suuresti kiipeämistäni.
Olin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio kiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan luolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta, mutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta kiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa oli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon kohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani kalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman verran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin myös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella olevan kuilun seinämän.
Mutta kuinka päästä sinne? Viivyttely oli vaarallista, sillä surkeat tukeni saattoivat minä hetkenä tahansa antaa perään. Köysi oli minulla joka tapauksessa moraalisena tukena ja senvuoksi heitin sen erääseen melko lähellä kattoa olevaan tappiin, joka sitäpaitsi oli hiukan ylöspäin taipunut niin että se miltei muodosti koukun. Köyden toinen pää oli vyötäisteni ympärillä, toinen irtonaisena kädessäni, niin että saatoin hellittää sitä liikkeitteni mukaan. Moraalinen tuki on joka tapauksessa jonkin arvoista. Uskomattoman varovaisesti ryömin sitten kuin kärpänen seinää pitkin, sormieni milloin tarttuessa johonkin vähäiseen kyhmyyn, milloin hapuillessa kiinnikettä halkeamassa, joka tuskin jätti tilaa kynsille. Koko juttu oli suurinta mielettömyyttä, mutta kävi kuitenkin. Köysi ja katon läheisyys lisäsivät luottamustani ja tasapainoa.
Parin kyynärän päässä vedestä luolaan päin loppuivat tapit. Kalliosärmä näkyi melkein alapuolellani, ja minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin hypätä. Irroitin köyden koukusta, tiukensin irtonaista päätä ympärilläni ja — hyppäsin.
Hyppyni oli samaa kuin heittäytyminen keihäsriviä vastaan. Voimakas vesimassa paiskasi minut takaisin ja alaspäin, mutta pudotessani tartuin molemmilla käsillä kalliosärmän kärkeen kiinni. Ja siihen jäin riippumaan veden vetäessä voimakkaasti jalkojani ulospäin. Veden tippuminen päähäni kiusasi minua, mutta säilytin mielenmalttini ja onnistuin saamaan pääni vesiryöpyn toiselle puolelle, niin että jälleen saatoin hengittää.
Kapuaminen tästä pystystä, riippuvasta asennosta kallion särmälle, vesiryöpyn kiskoessa minua toiseen suuntaan oli suurin voimainponnistus mitä saatoin ajatella. Sen täytyi tapahtua mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä silmänräpäyksenkin varomattomuus voisi syöstä minut kurimukseen. Jos annoin käsivarteni tai jalkani tulla tuumaakaan lähemmäksi tuota kauheaa kuohuvaa seinää, irtaantuisivat käteni tukikohdastaan. Hinasin jalkojani vähitellen niin pitkälle kuin suinkin putouksesta lähelle kielekettä ja sitten piti minun koettaa kavuta ylös.