Se oli mahdotonta. Ponnistaessani jalkojani kalliolle siirtyisi muu ruumiini samassa suhteessa liian lähelle vettä, ja se olisi turmioksi. Tämä selvisi minulle silmänräpäyksessä ranteeni natistessa jännityksestä. Jos minulla sensijaan olisi seinä takanani, voisin ojentaa toisen käteni taaksepäin ja saada tukea. Seinä oli olemassa, sen tiesin, mutta kuinka lähellä se oli, en tiennyt. Putouksen lakkaamaton kohina hämmensi ja huumasi minua.
Silmänräpäys oli kauhea, mutta muuta ei ollut valittavana. Jos seinä olisi liian kaukana minusta, syöksyisin alas, siitä olin selvillä, sillä olin pakotettu panemaan koko painoni käteen, kun se tavoitti otetta. Lykkäys ei olisi mitään hyödyttänyt, ja hiljaisin rukouksin ojensin oikean käden taaksepäin, vasemman pitäessä kouristuksenomaisesti kiinni kallion särmästä.
Seinä oli — se oli vain jalan tai kahden päässä minusta. Voimakkaalla tempauksella sain jalansijan kielekkeellä ja käännyin nyt niin, että sain molemmat käteni vastassaolevaa kallioseinää vasten. Siinä olin nyt, poikkipäin pauhaavan vesimassan päällä ja näin luolan alhaalla hämärässä ja poisheittämäni kirveen erään tumman läiskän vieressä, mikä oli Laputan verta.
Minua pyörrytti, ja pelkäsin putoavani, ellen heti jatkaisi. Kallioseinä ei ollut aivan kohtisuora, vaan yleni suunnilleen kuudenkymmenen asteen kulmassa. Se oli sangen karkeapintainen, mutta näköpiirissäni ei ollut mitään ulkonemaa, joka olisi tarjonnut sijaa jalalle. Vielä kerran turvauduin köyteen ja minun onnistui heittää silmukka erään kalliokärjen yli, joka parhaimmassa tapauksessa saattoi tukea minua, jos alkaisin liukua alaspäin. Senjälkeen läksin urhoollisesti ylöspäin käsien avulla, laahautuen muuatta pientä reunamaa pitkin kunnes olin aivan suorassa kulmassa putoukseen nähden. Tässä oli vesi kaikeksi onneksi matalampaa ja vähemmän kiivasjuoksuista, ja jalat puoleksi kuohun peittäminä kapusin erääseen nurkkaukseen. Vihdoinkin olin päässyt ylös luolan yläpuolella olevalle kalliolle. Mitä ihmeteltävimmällä onnellani olin onnistunut suorittamaan yhden kaikkein vaikeimmista vuorilla kiipeämisyrityksistä. Olin tullut luolasta sen yläpuolella olevalle kalliolle.
Vaikeuteni eivät tosin olleet lopussa, sillä huomasin kiipeämisen edelleen vuoren seinää pitkin kaikkea muuta kuin helpoksi. Putouksen pauhu huumasi minua, veden roiske teki kallion liukkaaksi ja vuoren kuve tuli yhä jyrkemmäksi mitä pitemmälle jouduin. Eräällä esiinpistävällä kielekkeellä joutuivat hartiani jälleen miltei veden valtaan. Mutta minä kiipesin sisukkaasti eteenpäin, kauhun pitäessä vartiota sielussani, ja toivon loistaessa vain kalpeana sen takana. En luottanut täysin ruumiiseeni, sillä tiesin, että väsymys saattoi palata millä hetkellä tahansa. Kolmen vuorokauden jännityksen ja vaaran aiheuttama kuume tuskin paranee yhden yön levolla.
Tällä hetkellä olin jo kyllin korkealla nähdäkseni, että joki erkani maanalaiseen uomaansa noin viisikymmentä jalkaa yläpuolellani ja ehkä noin kymmenen jalkaa poispäin siitä missä seisoin. Sen onkalon päällä, mistä virta murtui esiin, oli liuskakivien ja soran sekainen rinne. Se näytti epävarmalta, mutta sinne minä nyt siirryin, sillä kallioseinäni tuli yhä mahdottomammaksi.
Lähdin eteenpäin, mutta jo ensimmäisistä askeleistani koko paikka alkoi liukua. Muuan vierinkivimöhkäle lähti liikkeelle ja vaipui huumaavalla pauhinalla syvyyteen. Heittäytyin eteenpäin ja puristauduin epätoivoisesti kiinni jokaiseen ajateltavaan vierivään maakappaleeseen, ja vasta sitten kuin olin aivan reunalla, sain vakavan otteen eräästä kivipaadesta, joka esti alaspäin liukumiseni. Kaikki tämä nostatti minussa hirveän pelon, mutta se oli kuitenkin tuota itsepäistä vastahakoista pelkoa, joka oli hallinnut minua sitten Brudestroomilta lähdettyäni, ajatellessani, että aarre saattaisi joutua minulta hukkaan. En voinut kestää ajatusta, että joutuisin tuhon omaksi nyt kun olin päässyt näin pitkälle.
Tämän mieltäni järkyttäneen tapahtuman jälkeen jatkoin matkaa, ei askel askeleelta vaan tuuma tuumalta. Asemani oli nyt miltei horjuvampi ja huimaavampi kuin riippuessani kallionsärössä veden rajassa, sillä nyt minulla ei ollut luotettavaa tukea kädelle eikä jalalle. Minusta tuntui kuin olisi kulunut viikkoja, ennenkuin vihdoinkin olin kerinnyt mainittavan kappaleen matkaa pois maanalaisesta vesikuilusta.
Alaspäin en uskaltanut lainkaan katsoa, vaan kiinnitin katseeni edessäni olevaan vieruun löytääkseni mahdollisesti varmaa maapohjaa. Kerran pääsin erään suuren katajapensaan luo ja se auttoi minua sievän kappaleen ylöspäin. Hetki senjälkeen astuin kuitenkin taas vierinkivikerrokseen, joka vieri kanssani alaspäin oikealle, ja tämän kautta kadotin kaiken mitä olin voittanut. Koko olemukseni suli siihen hallitsevaan toivoon, että pääsisin ylös tästä kurimuksesta ja kaikesta mikä siihen kuuluu.
Ja sitten, ei aivan äkkiä kuten romaaneissa, vaan mitä kovimman työn ja heikenneen toivon jälkeen seisoin vihdoin muutamalla vakavalla ulkonevalla kallionkielekkeellä. Kolme askelta vielä siitä ylöspäin, ja silloin olin vihdoinkin ylätasangolla. Aloin juosta, mutta en jaksanut pitkälle, voimat pettivät. Katsahdin taakseni ja näin syvän mustan kuilun — mistä olin kiivennyt ylös! Siellä alhaalla ei ollut näyttänyt aivan niin pimeältä, mutta täältä ylhäällä kirkkaassa auringonpaisteessa näytti kuilu pikimustine aukkoineen johtavan suoraan hornaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni minua rupesi huimaamaan. Kuiluun takaisin putoamisen pelon kanssa taisteli mieletön halu heittäytyä sinne alas, niin että tunsin suoranaista kipua, mutta minun onnistui laahautua muutama askel eteenpäin pehmeässä sammalessa ja kaaduin sitten maahan vatsalleni.