Kristitty: Eivät, kumma kyllä, saaneet, mutta ei se heiltä saamatta jäänyt hänen oveluutensa tähden, sillä hän oli niin säikähtänyt heidän hyökkäystään, ettei kyennyt eikä ymmärtänyt edes panna mitään piiloonkaan. Hyvä Sallimus sen teki enemmin kuin hänen oma ponnistuksensa, ett'eivät varkaat tuota kallista kalua häneltä vieneet. [2 Tim. 1: 12-14, l Piet 1: 5]
Toivorikas: Oli toki lohdullista hänelle, että sai pitää kalliit kivensä.
Kristitty: Siitä olisi hänelle ollut paljokin lohdutusta, jos hän olisi käyttänyt sitä, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nepä, jotka minulle tuota kertoivat, tiesivät hänen, vallan vähän käyttäneen sitä loppumatkallansa, hämillään siitä, että rahat oli häneltä viety. Suurin osa loppumatkaa kului häneltä niin, ett'ei hän sitä edes muistanutkaan. Ja sitä paitsi, jos se välistä hänen mieleensä johtuikin, ja hän jo rupesi lohduttamaan itseänsä sillä, niin muisti hän jälleen, että rahat olivat häneltä menneet, ja silloin oli lohdutus lopussa.
Toivorikas: Mies parkaa! Eihän hänellä siitä ollut kuin sulaa surua vain.
Kristitty: Suruapa tietenkin. Eiköhän jokaisen meidänkin laita olisi samallainen, jos meiltäkin olisi ryöstetty ja meihin haavoja lyöty, vieläpä vieraassa paikassa, niinkuin hänen kävi? Ihme, ett'ei hän kuollut surusta, mies parka! Minulle kerrottiin, että koko hänen loppumatkansa oli yhtä haikeaa ja katkeraa valitusta. Kutka vaan tiellä hänet saavuttivat tai kenet hän saavutti, kaikille hän kertoi, missä ja miten hänet oli ryöstetty, ketä rosvot olivat olleet, ja mitä hän oli kadottanut, kuinka hänet oli haavoitettu, ja kuinka hän tuskin hengissä enää heidän käsistään oli päässyt.
VÄHÄUSKOISEN KALLIIT KIVET.
Toivorikas: Kumma kuitenkin, ett'ei hätä saattanut häntä myömään tai pantiksi panemaan muutamia kalliita kiviä, saadakseen edes jotain helpotusta matkallansa!
Kristitty: Niinhän sinä puhut, niinkuin olisi sinulla vielä munankuori päälaellasi. Mitä hän niistä olisi panttaamalla saanut tai kellekä hän ne olisi myönyt? Koko siinä maassa, missä hän oli ryövärien käsiin joutunut, ei hänen kalliilla kivillänsä ollut yhtään arvoa, eikä hän kaivannutkaan sellaista huojennusta vaivoissansa, mitä siellä olisi ollut hänellä saatavissa. Ja sitä paitsi, jos ei hänellä Taivaallisen Kaupungin portilla olisi ollut kalliita kiviänsä mukanaan, niin olisi hän (sen hän kyllä tiesi) menettänyt perintöoikeutensa siellä, ja se olisi ollut hänelle pahempi kuin kymmenen tuhannen rosvon hyökkäys ja väkivalta.
Toivorikas: Miksikäs olet niin ankara, veli hyvä? Esau möi esikoisuutensa herneherkkuun. Ja tämä esikoisuus oli hänen kalliin kivensä. Ja jos hän teki niin, miks'ei olisi Vähäuskoinen saattanut tehdä samoin? [1 Mos. 25: 29, Hebr. 12: 16]
Kristitty: Esau möi esikoisuutensa, ja niin tekee moni muukin ja jää siten parhainta siunausta vaille, niinkuin tämäkin viheliäinen mies. Mutta teidän pitää tehdä ero Esaun ja Vähäuskoisen välillä ja lukuun ottaa heidän erillaiset tilansa. Esaun esikoisuus oli esikuva, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen kalliitten kivien laita. Esaulla oli vatsa jumalanansa, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen. Esaun tarve tarkoitti lihanhimoa, Vähäuskoisen laita oli toinen. Esau ei sitä paitsi voinut nähdä himojensa tyydyttämistä loitommas. "Minä kuolen kumminkin", sanoi hän; "mitä minun esikoisuudestani on?" Mutta Vähäuskoinen, vaikk'ei hänen osallensa ollut tullutkaan kuin vähäinen määrä uskoa, sai tällä vähälläkin uskollansa välttäneeksi moiset mielettömät teot, ja piti kalliita kiviänsä niin suuressa arvossa, ett'ei suinkaan lähtenyt niitä myömään, niinkuin Esau esikoisuuttansa. Ei lue missään, että Esaulla olisi ollut uskoa rahtuistakaan. Ei siis ihme eikä mikään, jos hän, jossa liha yksistänsä valtikkata pitää (niinkuin laita on sen, jossa uskoa ei ole vastapainona), jos hän myöpi esikoisuutensa ja sielunsa ja kaikkensa perkeleelle. Heidän laitansa on, niinkuin metsä-aasin, joka "helteestä hengittää eikä kukaan taida häntä asettaa". Jos heidän mielensä palaa himoja tyydyttämään, niin sitä he noudattavat, maksoi mitä maksoi. Vähäuskoinen oli sitä vastoin toista laatua, sillä hänen mielensä pyrki jumalisten asiain perään; hän haki ravinnoksensa sellaista, mikä henkistä on ja ylhäältä tulee. Miksikäs siis sellainen rupeaisi myömään kalliita kiviänsä (vaikka joku siellä olisi niitä ostanutkin) ja ravitsemaan mieltänsä mitättömillä asioilla? Maksaisiko ihminen ropoakaan, täyttääkseen vatsaansa heinillä? Vai voitteko saada turtturikyyhkysen elämään haaskasta kuni korppi? Vaikka uskottomat saattavatkin lihallisen himonsa tähden pantata tai velasta kiinnittää tai myödä kaikki, mitä heillä on, ja oman itsensäkin vielä päälle kaupan, niin ei sitä konsanaan tee se, jolla on uskoa, autuaaksi tekevää uskoa, olkoon sitä kuinka vähän tahansa. Siinä siis, veli hyvä, sinun erehdyksesi. [1 Mos 25: 32, Jer. 2: 24]