Uskollinen: En, en kohdannut, sillä aurinko paistoi koko loppumatkan, vieläpä Kuoleman Varjon laaksoakin kulkeissani.
Kristitty: Miekkoinen te! Minun kävi aivan toisin. Tuskin olin laaksoon tullut, niin jo täytyi minun kestää pitkällinen ja ankara kamppuilu hirmuisen vihollisen, Apollyonin, kanssa. Luulin hänen jo ihan surmaavan minut, varsinkin kun hän paiskasi minut maahan ja rutisti minut allensa: luulin hänen murskaavan minut palasiksi. Maahan kaatuessani kirposi miekka mun kädestäni, ja silloin hän arveli olevansa varma voitostaan. Mutta minä huusin Jumalan puoleen, ja Hän kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Senjälkeen minä astuin Kuoleman Varjon laaksoon, ja pilkkopimeässä sain sitä astua melkein hamaan puoliväliin. Myötäänsä luulin siellä joutuvani surman suuhun. Mutta aamu sarasti vihdoinkin, päivä nousi, ja loppumatka kului helpommin ja rauhallisemmin.
LIUKASKIELINEN LIITTYY SEURAAN.
Tämän jälkeen minä näin unessani, kuinka Uskollinen, heidän kulkiessansa, sattui katsahtamaan sivulleen ja huomasi erään miehen, nimeltä Liukaskielinen, astuvan jonkun matkan päässä heidän kohdallaan (siinä kun oli tilaa heille kaikille). Se oli kookas mies ja hiukan miellyttävämpi kaukaa katsellen kuin läheltä. Uskollinen kääntyi hänen puoleensa seuraavilla sanoilla:
Uskollinen: Minne matka, ystävä hyvä? Pitääkö teidänkin tienne Taivaalliseen maahan?
Liukaskielinen: Sinne juuri olen kulkemassa.
Uskollinen: Sepä hyvä. Sittenhän saamme teistä, toivoakseni, hyvää seuraa.
Liukaskielinen: Mielellänihän minä seuraanne liityn.
Uskollinen: Tulkaa sitten, niin astutaan yhdessä ja haastellaan ajan kuluksi hyödyllisistä asioista.
Liukaskielinen: Ylen mieluista minun onkin haastella hyvistä asioista niin teidän kuin jokaisen muunkin kanssa, ja minua ilahduttaa kohtaamastani niitä, jotka sellaista hyvää harrastavat. Ei totta tosiaankaan niitä monta ole, jotka sillä tapaa tahtovat matkoillaan aikaansa kuluttaa. Useimmat ne mieluummin juttelevat joutavia, ja moiset ovat minulle vastenmielistä väkeä.