Yö tuli taas, ja kun Jättiläinen vaimonsa kanssa pani maata, kysyi viimeksi mainittu, mitenkä vankien laita oli, ja olivatko he neuvoa noudattaneet. Mies vastasi siihen: "He ovat itsepintaisia konnia, jotka kernaammin ottavat kestääkseen vaivoja jos mitä, ennenkuin panevat itsensä päiviltä pois." Siihen sanoi vaimo: "Vie heidät huomenna linnanpihalle ja näytä heille niitten luut ja kallot, jotka sinä jo tätä ennen olet toiseen maailmaan toimittanut, ja saa heidät uskomaan, että ennenkuin viikko on päähän päästy, sinä revit heidät palasiksi, niinkuin olet sellaiselle väelle ennenkin tehnyt."
Aamulla varhain Jättiläinen menikin heidän luokseen taas, vei heidät linnanpihalle ja näytti heille, mitä vaimo oli käskenyt. "Nämä", sanoi hän, "olivat aikoinaan vaeltajia, niinkuin tekin ja tunkeutuivat luvatta minun tiluksilleni, niinkuin tekin olette tehneet. Minä näin hyväksi repiä heidät kappaleiksi, ja kymmenen päivän kuluttua teen minä samoin teidänkin. Pois kuoppaan takaisin taas!" Ja sen sanottuaan, hän löi heitä sinne mentäessä koko matkan. Ja niin he viettivät koko lauantai päivän samassa surkuteltavassa tilassa kuin ennenkin. Illan tultua alkoi Jättiläinen vaimonsa Epäluulon kanssa, maata mennessään, jälleen puhella vangeista, ja vanha Jättiläinen se varsinkin kummasteli, ett'ei hän saa lyönneillä eikä kehoituksilla heitä päiviltä pois. Siihen sanoi vaimo: "Pelkäänpä, että he toivovat jonkun tulevan heitä pelastamaan tahi että heillä on tiirikoita, joitten avulla he toivovat pääsevänsä pakoon." "Niinkö luulet, kultaseni?" virkkoi Jättiläinen. "Minäpäs otan ja tarkastan heidät huomenna."
Lauantaina, puolen-yön tienoissa, alkoivat vangit rukoilla ja pysyivät rukouksissa melkein hamaan päivänkoittoon asti.
POIS EPÄILYKSEN LINNASTA.
Silloinpa, vähää ennen päivän nousua, huudahti Kristitty parka hämmästyneenä: "Minua houkkaa! Istua tässä löyhkäävässä vankihuoneessa, vaikka yhtä hyvin voisin vapaanakin kulkea! Minulla on povessani avain, nimeltä Lupaus, ja se luullakseni aukaisee jok'ikisen lukon Epäilyksen linnassa."
"Sehän oli hyvä uutinen, veli", sanoi Toivorikas. "Ota avain povestasi ja koettele."
Kristitty veti avaimen poveltansa ja alkoi sitä koetella vankihuoneen oveen. Hän käänsi avainta, ja samassa laukesi lukonsalpa, ja ovi aukeni helposti. Siiloin astuivat Kristitty ja Toivorikas kumpikin ulos. Nyt he menivät ulko-ovelle, joka viepi linnanpihaan, ja avasi avaimellaan senkin. Tulivat tuosta sitten rautaiselle portille, joka piti myöskin saada auki. Siinä pani lukko kovasti vastaan, mutta aukeni se viimeinkin! Sitten he työnsivät portin auki, mennäksensä kiireimmiten pakoon, mutta auetessaan narahti portti niin pahasti, että Jättiläinen Epätoivo heräsi. Hän kavahti pystyyn, lähteäksensä ajamaan vankejansa takaa, mutta tunsi samassa jäsentensä puutuneen, sillä hän oli saanut jälleen suonenvetoja, niin ett'ei millään keinoin kyennyt lähtemään heidän jälkeensä. Vangit jouduttivat askeleitansa ja tulivat jälleen Kuninkaan vallantielle. Nyt he olivat päässeet Jättiläisen alueilta pois ja olivat siis pelastetut.
Astuttuansa porraslaudan yli, he alkoivat miettiä, mitä he porraslaudalle tekisivät, estääksensä perässä tulijoita joutumasta jättiläisen Epätoivon valtaan. He päättivät silloin pystyttää pylvään ja piirtää sen kylkeen tällaisen kirjoituksen: "Tätä porraslautaa myöten kulkee tie Epäilyksen linnaan. Sen isäntä, Jättiläinen Epätoivo, ylenkatsoo Taivaallisen maan Kuningasta ja pyytää hukuttaa Hänen pyhiä vaeltajiansa." Ja niinpä sitten moni heidän jälkeensä tulleista luki tuon kirjoituksen ja vältti vaaran.
127
Patsaan pystytettyänsä, he lauloivat: