"Nyt en ymmärrä teitä ollenkaan", sanoi kuningatar. "No niin, luuletteko voivanne luovuttaa hänet minulle lapsen vuoksi, vai pitääkö minun luopua hänestä teidän vuoksenne?"
"En ole ikinä kuullut näin kylmäveristä kysymystä!" sanoi Ginevra. "Hän noudattaa tietysti omaa tahtoaan. Teidän ja minun pitää suoda hänelle vapaus valita."
"Pitääkö meidän?" kysyi Elaine. "Jos hänen pitää päättää, luulen meidän kummankin tekevän parhaansa taivuttaakseen hänet puolelleen. Tiedän niin tekeväni. Mutta hän valitsee teidät uskollisuudesta."
"Lupaan, etten kohota sormeanikaan", vastasi Ginevra. "Jos hän haluaa teidät, ottakoon teidät. Olen sanonut sen hänelle."
Elaine epäröi hetkisen.
"Kun hän valitsee teidät", sanoi hän sitten, "tahdotteko olla ystävällinen pojalleni Lancelotin vuoksi? En tule tänne enää, mutta haluan, että hänen isänsä kasvattaisi hänet hänen vertaistensa joukossa ja soisi hänelle mahdollisuuden tässä maailmassa. Se voi ehkä olla vallassanne jonakin päivänä, että voitte tehdä hänestä joko onnellisen tai onnettoman."
"Kuinka vanha se lapsi jo on?" kysyi Ginevra. "Sinne on vielä niin pitkälti aikaa. Saattaa tapahtua, ettei Lancelot tulekaan takaisin, vaikka en luule hänen kuolleen. Ja paljon muitakin asioita voi sattua. Mitä poikaanne tulee, en välitä hänestä lainkaan. Suoraan sanoen, hän on teidän asianne."
VI
Hovissa oli muutamia sellaisia henkilöitä, jotka itsepäisesti uskoivat Lancelotin menettäneen henkensä. Puolet heistä väitti hänen tulleen hulluksi ja saaneen senvuoksi onnettoman lopun — muut taas kuiskailivat Ginevran ja hänen riidelleen. Muutamat syvämielisemmät huomioiden tekijät olivat varmat siitä, että hän vielä eli huolimatta siitä, kuinka kauan hän pysyisi poissa, ja ennustivat hänen tulevan takaisin jonakin draamallisena hetkenä. Tästä viimeisestä otaksumasta oli vastuussa Bors, vaikka hän ei ollut tarkoittanut sitä. Kun hän silloin tällöin tuli takaisin, kieltäytyi hän puhumasta, minkävuoksi hovi sai vapaan arvaamisvallan. Jos joku sanoi Lancelotin menettäneen järkensä surusta, salli Bors huomautuksen mennä ohitseen vastustamatta sitä. Jos taas joku toivoi loistavaa paluuta, ei hän koskaan sanonut, että Lancelot oli jo haudassaan, mistä kaikesta voitiin päättää Lancelotin piileskelevän jossakin, ja Bors tiesi missä. Ginevra ei kysellyt mitään. Noin vuoden ajaksi hän menetti jotakin kukkeudestaan; hän oli ärtyisä naisille ja ivallinen miehille. Sitten hän muuttui äkkiä, sai takaisin elämänhalunsa, kehitti makuaan loistavien huvitusten aikaansaamiseksi ja rohkaisi hovia ilonpitoon. Arthur näytti pitävän muutoksesta.
Gawaine keskusteli siitä veljensä kanssa eräänä päivänä heidän ratsastaessaan Camelotia kohti.