"Jos sanotte minua epäystävälliseksi", vastasi Ginevra, "uskon olevanikin sellainen, vaikken ole sitä tarkoittanut. Koetin ilmoittaa teille totuuden lievimmän osan. Sitä, onko Lancelot menettänyt järkensä, en tiedä, mutta luulen huhua vääräksi. Ja vaikka se olisikin tosi, kieltäydyn täydellisesti vastaamasta hänen tilastaan. Senjälkeen kun tulitte hänen elämäänsä, olen tavannut häntä hyvän harvoin. Sen perusteella, mitä hän sanoi eilen, luulin hänen ajattelevan vain teitä."
"En tiedä, mitä hän sanoi, kuningatar Ginevra, mutta ellei hänen luonteensa ole muuttunut, puhui hän yhtä kohteliaasti minusta kuin hän aina puhuu teistäkin."
"Hän puhuikin kohteliaasti", vastasi Ginevra. "Mutta kai nyt huomaatte turmelleenne meidän kaikkien onnen — omannekin siihen laskettuna. Tunnustan oman onneni. Rakastin häntä. Olette vihjannut siihen, ja se onkin totta."
"Teidän ei tarvitse olla niin rohkea", sanoi Elaine. "Lupaan, etten kerro sitä Arthurille."
"En voi olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin haluaisin, koska te teette sen minulle niin vaikeaksi", sanoi Ginevra. "Älkää luulko olevanne ainoa, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa lasta ynnä paljon muuta. Älkää väittäkö, ettette voinut olla rakastamatta häntä, ikäänkuin se merkitsisi kaikkea. En minäkään voinut olla rakastamatta häntä. Nuo muutamat vuodet ennen tutustumista teihin olivat hänen parhaimpansa — hän suoritti silloin ihmeellisiä tekoja. Ihmisten oli tapana sanoa, että hän levitti ympärilleen jonkinlaista valoa tullessaan johonkin paikkaan. Onnemme oli sellaista. Mekin halusimme lapsia — mutta on olemassa monenlaisia lapsia, kuten joskus kyllä käsitätte. Minun lapsiani olivat Lancelotin jalot työt ja hänen kuuluisa nimensä. Sitä voi sanoa muullakin tavalla — on olemassa myös monenlaisia äitejä. Toinen nainen voi lahjoittaa elämän ja toinen sen, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. En ole niin lapseton kuin ajattelette. Ehkä vielä kadehditte minua."
"Kadehdin teitä vain yhden asian vuoksi", sanoi Elaine. "Jos kutsuisitte hänet luoksenne vielä nytkin, tulisi hän heti, jos vain olisi hengissä. Te luulisitte sen tapahtuvan rakkaudesta, mutta minä väittäisin sen tapahtuvan uskollisuudesta. Mutta olkoonpa syy millainen hyvänsä, tunnustan, että olisin iloinen, jos voisin kutsua hänet luokseni. Paitsi tätä, ei minulla ole mitään kaduttavaa eikä minkäänlaista syytä kadehtia toisia."
"Onnittelen teitä", sanoi kuningatar. "Tunnen vain harvoja niin onnellisia ihmisiä. Useimmilla meistä on paljon kaduttavaa joko omien vikojemme tai ystäviemme tekemien erehdysten vuoksi."
"Lähden nyt", sanoi Elaine. "On surullista, ettemme vieläkään näin vilpittömän keskustelun jälkeen ymmärrä toisiamme."
"Me ymmärrämme toisemme täydellisesti", vastasi Ginevra.
"Epäilen sitä. Mutta tarkoitan: jos Lancelot nyt tulisi takaisin järkevänä, kuinka teidän ja minun silloin kävisi?"