"En kaipaa sääliänne", sanoi Elaine. "Mutta te tarvitsette minun sääliäni. Hän rakasti teitä kerran, vaikka pelkäättekin sitä myöntää; mutta nyt hän alkaa huomata, kuinka itsekäs olette ollut ja mistä olette erottanut hänet. Älkää sanoko, että hän vieläkin rakastaa teitä — sanokaa vain se, mistä olette paljoa varmempi, että hän on uskollinen teille. Jos hän olisi vapaa, enkö tietäisi, kumpi meistä saisi hänet? Tuona iltana, kun hän tuli luokseni, hän halusikin tulla. Hän ei koskaan ajatellut, että te muka olitte todella tullut Caseen niin pian sen jälkeen kun hän oli eronnut teistä täällä. Ja penkereellä eilen, kun hän suuteli minua — te näitte hänet — tapahtui se siksi, että hän ottaa osaa huoleeni. Hän tietää meidän ymmärtävän toisiamme parhaiten. Säälisin teitä, kuningatar Ginevra, ellette olisi poikennut suunnitelmastanne ja tehnyt hänestä onnetonta. En voi antaa sitä teille anteeksi."
Ginevra hymyili.
"Voisin lainata lauseenne", vastasi hän. "Ellette olisi ollut niin itsekäs ja petollinen, olisi minun oma elämäni ollut onnellisempi. Monet ennen teitä ovat tienneet, millaista rakkaus on. Opitte vielä tuntemaan totuuden elettyänne vanhemmaksi. Kun tulette vanhemmaksi, on teidän hyvin vaikea ajatella käytöstänne."
"No niin", sanoi Elaine, "minulla on hänen lapsensa, ja sekin on jo jotakin".
"Niin onkin — muistuttaja ja moite."
"Ajatteletteko niin?" kysyi Elaine. "Toistaiseksi ainakin hän on ollut minulle suureksi lohdutukseksi. Näyttää kuin hän tietäisi olevansa minulle korvauksena — hän on omituisen hellä minulle. Kun olen kovin alakuloinen, muistelen onneani — ajattelen antaneeni Lancelotille jotakin sellaista, mitä ei kukaan toinen nainen ole lahjoittanut hänelle. Ja mitä ahdinkoon tulee, olin ajatellut sitä jo ennen. Olen ylpeä siitä, että voin olla niin jalomielinen, että tein sen. Mutta silloin en ollut kiitollisuudenvelassa kellekään toiselle, ja luulen sen vaikuttavan asiaan. Saatoin antaa itseni täydellisesti."
"Sanoitte", sanoi Ginevra, "että teillä on hänen lapsensa. Oletteko ihan varma siitä? Ettekö ajattele, että poika haluaa lähteä luotanne saatuaan tietää enemmän? Miltä hänestä tuntunee, kun hän huomaa syntymiseensä liittyvän varjon? Ketä hän silloin syyttää?"
"Teitä, luullakseni", vastasi Elaine. "Selitän sen hänelle." Ginevra nauroi.
"Haluan mielelläni nähdä pojan sitten kun olette kasvattanut hänestä miehen."
"Kuningatar Ginevra, katkeruutenne ei ole teille ollenkaan kunniaksi. Te karkoititte Lancelotin pois. Jos hän on menettänyt järkensä, kuten kuiskaillaan, olette te syypää siihen; jos hänet löydetään kuolleena, tapoitte te hänet. Hän oli aina uskollinen teille, tuona yönäkin Casessa — hän ei antanut minulle sitä koskaan anteeksi, että viekoittelin hänet sinne. Kun pysäytin hänet eilen, oli hän matkalla luoksenne. Väijyin häntä, kun tiesin, ettei hän teidän vuoksenne tule minnekään minun luokseni vapaaehtoisesti. Tahdoin pyytää hänen apuaan lapsemme kasvattamiseen. Pyysin Lancelotia ottamaan hänet tänne ja harjoittamaan häntä niinkuin hänen poikansa ansaitsee. Lupasin pysytellä kokonaan poissa hänen tieltään, jos hän täyttäisi pyyntöni. Mutta koska hän on uskollinen teille ja tietää, ettette mielellänne halua lastani läheisyyteenne, kieltäytyi hän. Silloin te palkitsitte häntä sanomalla jotakin niin epäystävällistä, että hän menetti järkensä. He eivät voi löytää jälkeäkään hänestä. Ritari Ector luulee hänen joutuneen jonkun väijytyksen uhriksi. Te olette syyllinen siihen kaikkeen ja nyt istutte siinä ja teette ivallisia huomautuksia. Olkaa oikeamielinen, kuningatar Ginevra — mitä tulee kunniaan ja jalouteen ja uskollisuuteen, ja ajatelkaa välillämme olevaa eroa. Luuletteko, että mikään, mitä te voitte sanoa, vaikuttaa minuun?"