Ajan mittaan he sallivat Galahadin ruokkia vankia, käyttäen sitä lahjukseksi, ettei hän enää heittelisi kiviä. Joka päivä hän työnsi ruoan vangille ristikon pienestä luukusta, ja Lancelot katseli silloin poikaa. Talonväki tottui siihen, kävi huolettomaksi, todellakin — tai Lancelot sai ehkä selville, kuinka aidakkeen yli sopi kiivetä. Eräänä rauhallisena iltana hän livahti pihan poikki Elainen puutarhaan, missä Elaine oli tunnustanut hänelle intohimonsa eräänä aamuna kauan aikaa sitten. Lancelot löysi mieluisensa paikan erään päärynäpuun juurelta lähteen luota ja ojentautui ruohikkoon nukkumaan.
Kävellessään yksinään Elaine tapasi hänet sieltä. Hän tunsi nuo takkuisen parran alta häämöittävät piirteet, ja hänen onnensa sokaisi hänet hetkiseksi, koska hän luuli Lancelotin tulleen takaisin rakkaudesta häneen kaikkien näiden vuosien kuluttua. Kun hän puhutteli Lancelotia, ponnahti tämä seisaalle, ja silloin ilmeni, että Lancelot oli mielipuoli.
VII
Seitsemän pitkää talvea tuli ja meni, ja Lancelotin nimeä lakattiin mainitsemasta Camelotissa. Eräänä iltapäivänä kevään lopulla Ginevra käveli penkereellä Anglideksen ja Ettardin kanssa katsellen vuodenajan kauneuksia. Metsällä oli vieläkin ensi vihreytensä, ja hedelmätarhat olivat kukkia tulvillaan.
"Kun olin tyttö, menimme hakemaan metsästä kieloja", sanoi Ginevra. "Nousimme hämärissä, kun kaste vielä näytti suloiselta auringonvalossa, ja toimme kukat kotiin, ennenkuin kaste ehti kuivua niissä. Haluaisin mielelläni koota niitä kerran vielä."
"Mutta sehän on vain nuorten rakastavaisten huvia", sanoi Anglides. "Ei mikään muu seikkailu värisytä niin kovasti kuin tuollaiset viattomat tehtävät, kun sydän on yhtä vihreä kuin vuosikin ja hyvin vastaanottavainen kauneuden vaikutuksille — lehtien kaikille valovivahduksille ja jokaiselle laulavalle linnulle. Mutta silloin vain, kun rakastettu on tuossa rinnalla."
"Sillä tavalla selitetään runoilijoita", sanoi Ettard. "Talvi on niin ikävä ja huoneet niin kosteat, että aina unohdamme, kuinka suloista elämä sentään on. Mutta keväällä se muistuu jälleen mieleemme."
"Luulen teidän tarkoittavan", sanoi Ginevra, "että runot ja kevätleikit saavat olla tekemisissä muunkin kuin poikien ja tyttöjen välisen rakkauden kanssa. Ne ovat kuin osa menetettyä elämää, mutta ne tulevat takaisin luoksemme."
"Turhaa on keskustella siitä nyt", sanoi Anglides. "Olemme jo sivuuttaneet nuoruutemme, ja salaisuus on haihtunut. Myöhäistä on meidän olla muuta kuin filosofeja."
"Liian myöhäistäkö!? Ei milloinkaan!" huudahti Ginevra. "Aioin muuttua nuoreksi jälleen. Lähdemme noukkimaan kukkia huomisaamuna."