"Ah, en puhu nyt kevätretkistä", sanoi Ginevra. "Tehän tiedätte, että voisimme vallan hyvin kaadattaa kaikki nämä puut maahan, saadaksemme niiden sijalle valoisia ketoja ja suoria teitä. Jokainen sanoo, että meillä pitää olla ketoja ja teitä. Mutta mepä haluamme itsellemme puitakin. Arthur on aina ylpeä siitä, että hän on päästänyt valoa metsiinsä, mutta alituisesti vihainen, jos joku toinen kaataa metsää. Muistatteko noita vanhoja kertomuksia, joissa ihmisten kerrotaan eksyneen metsiin? Kun olin tyttö, kuulin erään papin sanovan että eksyminen kuvaa inhimillisiä erehdyksiä. Hän oli sitä mieltä, että metsät on hakattava pois. Kun tutustuin Arthuriin, luulin hänen hakkauttavan kaikki puut maahan."
"Siinä tapauksessa pappi ei olisi hyväksynyt kevätretkiä", sanoi Ettard.
"Hän ei huomaisi tässä mitään vikaa", vastasi Ginevra, "Mukanamme ei ole ainoatakaan miestä."
Ehkä hän katui huomautustaan. He ratsastivat jonkun aikaa ääneti.
"Arthur on tehnyt tästä metsästä melko yksitoikkoisen", sanoi Ginevra. "Hän on raivannut pois kaikki pensaat ja katkottanut kaikki oksat päämme korkeudelle saakka — katsokaa, kuinka kauaksi puiden lomitse voitte nähdä — ja maa niiden välissä on pehmeä kuin matto."
"Mutta se on ihmeellinen!" sanoi Anglides. "En voi sanoa tätä milloinkaan yksitoikkoiseksi. Eikö tämä ole sellainen kuin metsän pitää ollakin? Ajattelin juuri, että se on niin täydellinen kuin kudotut puut suuressa seinäryijyssänne kotona."
"Metsien puolustukseksi voi sanoa jotakin, ennenkuin niitä ruvetaan raivaamaan", huomautti Ginevra. "Ne ahdistavat minua. Ettekö ole koskaan huomanneet, kuinka paljon voimakkaammilta ne näyttävät, kuinka paljon suurempia puut ovat ja millaisen voiman tunteen ne suovat? Siellä asustavat peloittavimmat jättiläiset ja katkerimmat louhikäärmeet, eivätkö asukin? Kun raivaamme metsät, vapaudumme sellaisista epämukavuuksista, mutta onnettomuudeksi vapaudumme samalla puistakin."
"En usko jättiläisiin enkä louhikäärmeisiin, kuningatar, ettekä tekään usko. Emme ole ikinä nähneet ainoatakaan."
"Senvuoksi meidän pitääkin uskoa niihin", sanoi Ginevra. "Jos näkisimme jonkun, eivät ne olisi parempia kuin mikään muukaan tosiseikka — käsittäisimme asian ja menettäisimme uskomme."
He jatkoivat ratsastustaan kerran vielä ääneti, kunnes saapuivat eräälle kukkien kaunistamalle aukiolle, ja muistaen, miksi olivat lähteneet retkelle, he laskeutuivat maahan, sitoivat hevosensa nuoriin puihin ja noukkivat kukkia.