"Ne ovat yhtä kauniita kuin ennenkin", sanoi Ginevra.
"Olen vieläkin nuori."
"Kun tahdon tietää jotakin metsistä", sanoi Ettard, "ihmettelen, miksi ne ja kukat ja ympärillämme leviävä maailma luovat niin monta mielikuvaa miehistä ja naisista. Keräämämme kukat panevat meidät ajattelemaan nuoruutta, puut taas käänsivät papin mielen inhimillisiin erehdyksiin. Elämme kuin kuvastinseinäisessä huoneessa; kaikkialla, mihin käännymme, näemme itsemme."
Ginevra kohotti suurta kimppua järjestellen kukkia yksitellen. Hänen pukunsa oli vaaleanvihreä, sopien hyvin ruohon väriin, ja hän oli heittänyt palmikkonsa hartioilleen.
"Minun laitani ei ole ihan niin", sanoi hän. "Kun katselen miehiä ja naisia, käy usein niin, että he tuovat mieleeni aamun ja illan, korkeat vuoret ja synkät metsät — ja muutkin asiat. Ihminenkin kuvastelee jotakin — en tiedä, mitä. Kaikista tuntemistani miehistä olen hakenut koskemattoman metsän salaperäisyyttä, sitä ääretöntä elämää, jota voitaisiin harjoittaa kesyttämisen asemesta. Siksi onkin mielestäni jotakin väärää noissa jutuissa, joissa jättiläinen tai louhikäärme tapetaan. Nehän olisivat voineet olla suureksi hyödyksi ja ovat aina hauskempia kuin se sankari, joka ottaa ne hengiltä. Sellainen ei ole rehellistä — hän ei voi tehdä sitä ilman erityistä miekkaa, ja niiden hävittyä olemattomiin meillä ei ole muuta jäljellä kuin turvallisuus."
"Saanko sanoa sanasen turvallisuudesta? Se ei ole mikään halveksittava asia ylimalkaan", sanoi Anglides. "Jos minun pitäisi jatkaa matkaani näiden puiden lomitse pimeässä olisin iloinen, että kuninkaan miehet ovat olleet täällä työssä kirveineen."
"Nyt, kun olemme koonneet nämä kukat ja päättäneet nämä asiat", sanoi Ettard, "olen valmis puoliselle. Olemme varmasti ratsastaneet jo tuntikausia."
"Siitäkö tuntuu?" kysyi Ginevra. "Olin melko hyvässä kunnossa siihen saakka, kunnes mainitsit ruoasta. Se jäähdytti seikkailun tunnetta. No niin, jos meidän kerran täytyy syödä, kelpaavat nuo suuret juuret pöydäksemme."
"Pyydän, ilmoittakaa meille, missä me oikeastaan olemme, kuningatar?" kysyi Ettard. "En voi muistaa kaikkia tekemiämme mutkia. Ihmettelen, että niin hyvin tunnette nämä metsät."
"En tunne niitä lainkaan, mutta kukin voi aina palata samaa tietä pitkin kuin on tullutkin tänne", vastasi Ginevra. "Ei kukaan voi eksyä niin selvältä polulta. Oleskelen mielelläni metsissä, kuten jo sanoin sinulle."