"Jos uskotte omia sanojanne, olette hölmö", sanoi Ginevra. "Epäilen, että olettekin pelkkä sotamies."
"Ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, kuningatar, suotte kai minulle luvan poistua?"
Ginevra vaipui ajatuksiinsa, kunnes pihalta alkoi kuulua sellaista melua, että hän arvasi Arthurin saapuneen linnaan. He opastivat kuningattaren sinne ja taluttivat esille kolme hevosta.
"Mitä tämä tarkoittaa, Ginevra?"
"Sitä vain, että ritari Meliagrance on pitänyt minua ja näitä naisia vankeinaan. Meidät tuotiin hänen linnaansa voimakeinoilla ja sitten meitä säilytettiin täällä vartioituina. Tuo mies on kavaltaja, Arthur."
"En ole ollenkaan kavaltaja", väitti Meliagrance. "On tiedetty jonkun aikaa — tai me ainakin uskoimme niin — että kuningatar Ginevra pettää teitä. Teille olisi kerrottu tästä jo ennen, jos ystävillänne olisi ollut todistuksia. Tänään kuningatar ratsasti metsään omituisessa asiassa. Jos uskallan syyttää häntä petoksesta, kuningas Arthur, pitää minun vastata syytöksestä hengelläni taistelussa jotakin sellaista henkilöä vastaan, joka haluaa ryhtyä hänen puolustajakseen. Hyvä on! Haastan jokaisen miehen hovissanne tai muualla kieltämään, että Lancelot on hänen rakastajansa ja että hän tuli metsään tänään tapaamaan Lancelotia. Tietysti hovinaiset olivat tietämättömiä hänen tarkoituksestaan ja ellen olisi tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmaansa, olisi hän tavannut Lancelotin sattumalta."
"Kaikki on silkkaa valhetta", sanoi Ginevra. "Lancelot ei ole metsässä, mikäli minä tiedän."
"Kuningatar, uskallatteko kieltää, että hän on rakastajanne?" kysyi
Meliagrance.
"Kerron Arthurille nyt, kuten uhkasin tehdäkin, että te tarjouduitte itse siihen kunniakkaaseen asemaan — niin valehtelija kuin olettekin."
"Kuningatar, kuningas voi päätellä käytöksestäni, rakastanko teitä.
Mutta rakastatteko Lancelotia? Tässä on puhe siitä."