"Keskustelu on tarpeeksi syvällistä minulle", sanoi Lancelot. "Tottumukseni ovat enimmäkseen käytännöllistä laatua. Oikeastaan en ole sellainen jota sanoisitte ajattelevaksi mieheksi."
Elaine ei siirtänyt silmiään hänestä. Kuningas kumarsi kevyesti Elainelle, vähemmän kunnioitukseksi kuin merkiksi, ettei hän saisi viivyttää heitä. Elaine astui ikkunan luo, siihen syvään aukkoon, jonka pitkät pielet olivat lyijyllä päällystetyt ja asettui istumaan pieluksien peittämälle partaalle. Hänen täytyi tietää kokemuksesta, etteivät hänen jalkansa ulottuneet lattiaan, koska hän heti nosti ne alleen istuutuen niille. Lancelot valtasi istuimen häntä vastapäätä. Pelles asetti tuolin itselleen juuri heidän väliinsä.
"Näköala tästä ikkunasta on melko kaunis", sanoi kuningas.
"Onpa todellakin", myönsi Lancelot.
"Se on kaunein silloin, kun se nähdään", sanoi Elaine.
"Tietysti — päivisin", sanoi hänen isänsä. "Mutta kuu nousee piakkoin."
"Kuutamo on niin epämääräistä", sanoi Elaine.
He katselivat avonaisesta ikkunasta pimeään.
"Jos olette innostunut toimeliaaseen elämään", sanoi Elaine, "täytyy teidän kadehtia heitä, koska heidän piti tehdä niinkuin he tekivät".
"Keistä sinä nyt taas puhut?" kysyi Pelles.