II
Arthur seisoi muutamien ritariensa keskellä suuren hallin toisessa päässä. Kun Lancelot astui sisään, lopettivat he puheensa ja perääntyivät hieman antaakseen hänelle tilaa. Hän huomasi seisovansa Galahadia vastassa.
"Kuinka tulit lähteneeksi tänne, poikani?"
"Hän on siis sinun poikasi?" sanoi Arthur.
"On kyllä."
Sitä ei ollut syytä epäilläkään, kun he seisoivat yhdessä. Siitä alkaen hovijuorut, millaisia tahansa niitä oli liikkeellä Galahadin kustannuksella, olivat taipuvaisia muuttumaan salaisiksi. Meliagrancen kohtaloa ei ollut vielä unohdettu.
"Mikä tuo sinut tänne?" kysyi Lancelot.
"Halusin tulla ja pyysin ritari Borsia oppaakseni. Haluan, että minut lyödään ritariksi, isä, jos sinä ja kuningas luulette minua valmiiksi."
"Hän halusi tulla", sanoi Bors, "mutta minä ehdotin, että hän lähtisi mukaani. Vastuunalaisuus on minun, Lancelot. Asioissani oli minun pakko ratsastaa hänen äitinsä linnan ohi, ja nähdessäni, kuinka mainiosti hän oli edistynyt, sain varmuuden siitä, että hän kuuluu tänne."
Lancelot ei sanonut mitään. Hän oli ylpeä edessään seisovasta pojastaan, jonka vartalo ja ryhti olivat kuin vanhemman miehen; mutta hän olisi mielellään kysynyt Borsilta, oliko Elaine osaltaan vaikuttanut tähän tuloon suunnitellessaan ehkä jotakin uutta sotajuonta ja oliko Bors tuntenut olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Elainelle tuotuaan sen viestin, joka vei hänen rakastajansa pois.