Lieneekö Arthur kuullut vaiko ei, hän ratsasti vain tyynesti eteenpäin.
Lancelot tiukensi polviensa otteen lujaksi ja piti keihästä valmiina.
"Olette raukkamaisen epäkohtelias!" huusi Palomides. "En minäkään haluaisi pistää teitä selkään, mutta ellette käänny, suuntaan iskuni siihen."
Arthur sai takaisin mielenmalttinsa niin ajoissa, että kuuli kavioiden kapseen, ja kääntyi ympäri juuri sillä hetkellä, kun Palomideksen onnistui syöstä hänet satulasta ja pudottaa ruohikkoon. Vihoissaan Palomides oli kannustanut hevostaan niin kovasti, ettei aluksi saanut sitä pysähtymään. Kun hän tuli takaisin, näki hän Tristramin kiipeävän satulaan ja Lancelotin puhelevan hänelle melko ystävällisesti. Arthurkin oli noussut satulaan jälleen, mutta näytti koko lailla huumaantuneelta. Nähdessään Palomideksen Lancelot houkutteli Arthurin syrjään.
"Mihin he ovat menossa, Tristram? Miksi laskit hänet menemään niin helposti?"
"No niin, ensiksikin", vastasi Tristram, "ellet olisi ratsastanut kentän poikki, olisit nähnyt pitkän ritarin käsittelevän minua ihan samalla tavalla kuin sinä hänen ystäväänsä. En ollut sellaisessa asemassa, että olisin voinut pidättää heitä. Sitäpaitsi selitti pitkä ritari, etteivät he olleet aikoneet olla epäkohteliaita. Hänen ystävänsä, sinun vastustajasi, kuuluu korkeaan säätyyn. Varmaankin he hirttävät sinut Lonazepissa senvuoksi, että kohotit kätesi Jumalan valittua vastaan, sinä kun olet vielä pakana."
"Mitä tarkoitatkaan?"
"Ritari, joka heitti minut satulasta, oli Lancelot. Tiesin sen samassa silmänräpäyksessä, kun hänen keihäänsä sattui minuun. Hänen anteeksipyyntönsä oli hänen luonteensa mukainen. Nyt voit kai arvata, kuka toinen oli."
"Kuka sitten?"
"Arthur, tietysti. He ovat eroamattomat."
"Se ei ole mahdollista", sanoi Palomides. "Arthur ei puhuttelisi naisia tiellä noin loukkaavalla ja tuttavallisella tavalla."