"En voi selittää. Saatte ajatella minusta mitä haluatte Mutta minun olisi pitänyt olla kohtelias… Kuulkaahan, Ettard, kaikki, mitä sanotte, kuulostaa melkein aina hyvin ystävälliseltä, mutta te lausutte sen sellaisella äänenpainolla, että se panee minut tuntemaan —"
Ettard katseli kynnettyjä ketoja ja odotti, että hän jatkaisi.
"Ette todellakaan ole vielä rakastunut, huolimatta siitä, mitä ennustin kädestänne. Jonakin päivänä te rakastutte, mutta nyt ette osaa vielä sen kieltäkään kuullessanne sitä puhuttavan. Katsokaa, ritari Galahad, olen kasvanut sellaisessa maailmassa, missä miehet ja naiset puhuvat ikäänkuin olisivat rakastavaisia — ja joskus he ovatkin."
"Niin se on, luullakseni", sanoi Galahad. "Minussa ainakaan ei ole paljoa sellaista ainesta. En perinyt sitä — ja luulenpa olevani siinä isäni kaltainen."
Ettard ei voinut uskoa kuulleensa oikein.
"Isännekö kaltainen?"
"Niin. Hän ei ole tunteellisempi kuin minäkään."
"Kuinka yksinkertaiseksi minua oikeastaan luulette, ritari Galahad? Te laskitte tietysti leikkiä. Isänne on ihanteellinen rakastaja."
Galahad perääntyi, ikäänkuin Ettard olisi lyönyt häntä. Hänen kasvonsa punastuivat.
"Hänen on täytynyt olla äitini rakastaja kerran, koska olen hänen poikansa. Mutta sitten hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä äitini kanssa. Aion tulla hänen kaltaisekseen — lukuunottamatta tuota tapausta, joka opetti hänelle niin paljon ja niin kalliista hinnasta. Mutta minua hämmästyttää, että tahdoitte viitata äitiini."