"Sitä se onkin, kuningatar — mutta tullessani tänne menetin harrastukseni siihen. On olemassa muuan Lianour-niminen mies, joka asuu kaukana täältä — hän on maansa herttua, ja kuningas luulee hänen joutuneen petollisen menettelyn uhriksi. Hänestä ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, ja hänen linnansa tienoilla on nähty pari vierasta ritaria. Muutamat huhut kertovat seitsemästä ritarista, mutta kuningas sanoo heidän lukumääränsä supistuvan kahteen, päättäen virallisista selostuksista. Herttua Lianourilla on kaunis tytär, ja asian laita saattaa olla niin, että nuo muukalaiset ovat ottaneet hänet ja hänen isänsä vangiksi. Minun pitää ottaa selville, mikä siellä on vinossa, jos mikään, ja tehdä voitavani asian korjaamiseksi."
"Jos siellä on liian monta, Galahad, älkää hätäilkö, vaan palatkaa selostamaan."
"Niin sanoo kuningaskin, mutta en aio tulla takaisin. Jos siellä on jotakin vinossa, koetan oikaista asian."
"Aavistan lopun", sanoi Ginevra. "Te pelastatte kauniin neidon, ja sitten hän vangitsee teidät. Tai ellei siellä ole mitään hullusti, huvittaa hänen isänsä teitä, ja he ilmaisevat kiitollisuutensa kauniille nuorelle ritarille. Silloin te kuitenkin menetätte sydämenne. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Teistä tulee suurenmoinen rakastaja, Galahad, vaikka teillä on ennakkoluulo naisia vastaan."
"Olenko menettämäisilläni järkeni, kuningatar? Ennakkoluuloniko naisia vastaan? Ette siis enää halua —"
"Galahad, pelkään puhuneeni liian ankarasti äidistänne vain siksi, että hän on nainen. Halusin varoittaa teitä sukupuoltani vastaan, mutta ehkä liioittelin siinä hänen kustannuksellaan. Se ei olisi teille lainkaan eduksi, jos menettäisitte kunnioituksenne häntä kohtaan. Olin kohtuuton. Lancelotia voi oikeastaan syyttää enemmän. Äitinne oli vain tyttö, ja ellei Lancelot aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan, olisi hänen pitänyt kavahtaa kosiskelua."
"Ajattelin teidän kohtelevan isääni liian ystävällisesti sinä päivänä", sanoi Galahad. "Nyt tiedänkin teidän tehneen niin."
"Minusta tuntui oikealta puhua siitä ennen matkaanne", sanoi kuningatar. "Siihen aikaan, kun tulette takaisin, olette toipunut pahimmasta järkytyksestä, ja toivon teidän pysyvän uskollisena ihanteillenne, käymättä ankaraksi."
"Kuningatar, minulla on se ilkeä vaikutelma, että milloin tahansa puhumme tästä, koetatte vetää minut takaisin sieltä, minne minut työnsitte. Jos olen ankara, teitte te minut sellaiseksi. Opetitte minulle millaiset tunteenne ovat näissä asioissa. Kun ensin kohtasin teidät, olin kuullut tavallisia kertomuksia miehistä, jotka olivat käyttäytyneet väärin naisten kanssa, eivätkä ne minua loukanneet, koska ne olivat mielestäni niin mitättömiä, ettei niistä tarvinnut kiihoittua. Jos olisin silloin kuullut samaa äidistäni, olisin epäilemättä ottanut sen jokseenkin kevyeltä kannalta. Jos olisin itse joutunut jonkun lumoojattaren pauloihin, olisin ehkä kerskaillut sillä miesten tapaan. Mutta te olette yhtä kaunis sisällisesti kuin kasvoiltanne ja ruumiiltanne. Ette ole opettanut minua niin paljon tuomitsemaan vääryyttä kuin loukkautumaan siitä. Senvuoksi en paljoa piittaakaan perusteluista. Jos kuuntelisin sellaisia puolusteluja kuin nyt esitätte, alkaisin pelätä, että liukuisin ehkä takaisin vielä alemmas kuin ennen. Voisin helposti olla suvaitsevainen, mutta vain sen kustannuksella, mitä herätitte minussa ja mistä kiitän teitä niin kauan kuin elän. Eikö minulla nyt ole syytä arvailla, mikä minusta tulisi, jos eksyisin uraltani? Olen kuin painajaisen kynsissä ajatellessani, millaisia mielijohteita minun on täytynyt periä molemmilta vanhemmiltani, koska heidän tarinansa on sellainen kuin se on."
Ginevra hymyili hänelle surullisesti.