"En."
Hänen äänensä kuulosti niin jännittyneeltä, että kuningatar katsoi häneen.
"Hän oli kuollut. Tulin sinne liian myöhään."
Hän vaipui istumaan, painoi päänsä äkkiä kumaraan ja nyyhkytti kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Kuningatar astui hänen luokseen ja koetti kohottaa hänen kasvojaan puoleensa.
"Älkäähän nyt, Galahad. Olette saanut kokea liian paljon — siinä koko syy. Olitte sellaisessa tilassa, ettette oikeastaan olisi voinut lähteäkään tuolle hirmuiselle asialle. Voi poikaraukkaa!"
Galahad nousi ja käveli ikkunan luo. Ginevra antoi hänen tointua. Hän selvitti kurkkuaan ja kääntyi kuningattareen päin, mutta ei sanonut mitään.
"En anna itselleni anteeksi, että sallin Arthurin lähettää teidät sinne. Tämä on juuri sellaista, mitä saimme kokea alituisesti, kun vielä olin nuori. Kestin sen paremmin silloin, mikä oli ehkä nuoruuteni ja tietämättömyyteni ansiota. Hän teki teistä suorastaan pyövelin."
"Ei, kuningatar, olen iloinen, että lähdin sinne. Nyt olen nähnyt, mitä meidän pitää tehdä — meidän pitää käydä käsiksi sellaisiin miehiin, ennenkuin se on liian myöhäistä. Levähdettyäni tarpeeksi haluan heti lähteä uudelle matkalle. Turnajaisten jälkeen."
"Ah, kuningas on kertonut teille niistä!"
"Hän puhui niistä jo ennen lähtöäni. Aiomme uudistaa turnajaiset ja kaiken entisen ritarillisuuden, kuningatar — kuningas sanoo, että voin auttaa häntä — tietysti poikkeamatta ihanteistanne. Hän sanoi, että jos onnistun tehtävässäni, voimme aloittaa heti."