"Ritarini!"
Galahad ajatteli, että kuningatar oli menettänyt järkensä. Kuningatar istuutui jälleen ja hymyili. Hän muisti järkkyneenä, kuinka hänen äitinsä oli seisonut Corbinin ovella.
"Se nainen on sellainen, ettei hänelle voi antaa anteeksi", jatkoi kuningatar, "koska hän oli uskoton miehelle, joka rakasti häntä uskollisesti ja kulutti nuoruutensa koettaessaan tuottaa hänelle kunniaa ja onnea. Hänelle ei voi antaa anteeksi senkään vuoksi, ettei hän koskaan antautunut kokonaan isällenne, kuten äitinne teki. Luulen hänen senvuoksi inhonneenkin äitiänne. Hän ei halunnut lahjoittaa isällenne sitä poikaa, jota isänne kaipasi. Hänellä ei ollut äitinne uskallusta. Eikä isällenne voi antaa anteeksi, koska sen naisen puoliso oli hänen ystävänsä. Hän oli petollinen kaikelle luottamukselle. Hän on vuosikausia teeskennellyt olevansa lemmittynsä miehen ystävä, vaikka on ollut hänen vaimonsa rakastaja."
Hän puhui kuin julistaisi tuomiota oikeussalissa. Galahad kuunteli lumottuna. Ginevra viittasi käsillään, ikäänkuin siinä olisi ollut kaikki.
"Te ja minä olemme yhtä", sanoi Galahad. "En voi antaa heille milloinkaan anteeksi."
Kuningatar ei vastannut, ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Galahad nousi seisaalle.
"Hyvästi", sanoi kuningatar.
"Olen väsyttänyt teitä huolillani — kiitoksia kaikesta —" Kuningatar pudisti päätänsä ja viittasi häntä menemään.
Hän oli jo päässyt melkein ovelle, kun kuningatar kutsui hänet takaisin.
"Siitä päivästä alkaen, kun tulin Camelotiin, isänne ja minä olemme rakastaneet toisiamme. Hän olisi nainut äitinne, ellei olisi yhä rakastanut minua. Minä puolestani rakastan häntä kuolemaani asti."