"Olen unohtanut, minne se tie vie, kuningatar. Luulin hänen ratsastavan turnajaisiin."
"Niin minäkin luulin", sanoi kuningatar. "Ehdotin hänelle tuota pohjoista tietä, mitä nyt kadun."
"Sehän on melko pitkä kiertotie, luullakseni", sanoi Anglides.
"Siinäpä se hankaluus juuri onkin."
Lancelot ei tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle, koska Ginevra oli niin itsepäisellä tuulella. Hänen mieleensä juolahti, ettei lyhytaikainen yksinäisyys olisi haitaksi, jotta hän voisi perusteellisesti ajatella Galahadin suuttumusta ja sitä vaaraa, jonka he olivat sivuuttaneet, niin ettei koko maailma saanut tietää heidän varastettua rakkauttaan. Sen, että Ginevra oli käyttäytynyt hyvin taitavasti, hän oli valmis myöntämään, mutta se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että Ginevra oli onnistunut kasvattavassa teoreettisessa työssään. Lancelot epäili hieman, oliko Ginevra enää täysijärkinenkään. Hän oli kuullut parhaimpienkin naisten joskus voivan käydä omituisiksi.
Kun hän saapui tiehaaraan, aikoi hän kääntyä vaistonsa pakotuksesta länteen päin. Turnajaisiin osaa ottaminen olisi ehkä hyväksikin ennen niiden loppumista ja hänellä oli puolittain valmis suunnitelma lähteä niitä ainakin katsomaan. Lainattu hevonen ja vanhat varusteet saattaisivat ehkä piilottaa hänet joukkoon. Ehkä ei sentään, mutta valepuku sopi hänen mielentilaansa.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän vielä oli Ginevran ikkunan näkyvissä. Hän oli seisonut sen luona itsekin ja katsonut nähdäkseen, mille tielle Arthur tai Gawaine poikkesi. No niin, kaksi voi pelata tätäkin peliä. Hän kääntyi takaisin ja poikkesi Corbiniin vievälle tielle. Hän tiesi hyvin, kuinka Ginevran tyyneyden kävisi, jos hän todella näyttäisi lähtevän Elainen luo, Ginevra ansaitsi kärsiä päivän tai pari. Jälkeenpäin, kun hän kuulisi Lancelotin olleen turnajaisissa, hän myöntäisi itse olleensa syypää.
Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ratsastanut metsän läpi suorittamaan niin vähäpätöistä tehtävää ja täyttämään niin pientä velvollisuutta. Hän oli vapaa ratsastamaan mielensä mukaan ja nauttimaan varhaiskesästä. Hän muisteli sitä pitkää ratsastusmatkaa, jolloin hän oli tuonut Ginevran ja hänen seurueensa Arthurin luo häihin. Metsien tuoksu oli silloin imeytynyt hänen sielunsa. Siihen saakka hän ei ollut osannut erottaa aamutuoksuja, jolloin kaste kuivui, viileästä iltatuoksusta, kun kaste alkoi laskeutua maahan. Häntä oli huolestuttanut oma luonnoton tunteellisuutensa, ja hän oli maininnut siitä Ginevralle. Onneksi Ginevrakin oli huomannut sen. Lancelot oli pelännyt heltyvänsä vielä runoilijaksi, mutta Ginevra oli jonkun ajan kuluttua selittänyt hänelle sen olevan rakkautta. Siitä oli jo kulunut pitkä aika, mutta hän tunsi vieläkin silloiset tuoksut.
Sitten oli seurannut öinen ratsastusmatka Caseen kosteiden metsien läpi —
Hän pysäytti hevosensa voidakseen ajatella. Jos hän jatkaisi näin, saapuisi hän Corbiniin tai jonnekin sen läheisyyteen, ennenkuin päivä olisi lopussa, ja joku voisi tuntea hänet siellä. Mutta täällähän oli jossakin länteen päin vievä sivupolku — se veisi Winchesteriin, jos riittäisi kärsivällisyyttä.