"Miksi emme ole milloinkaan tavanneet teitä? Oleskelette liian paljon kotonanne, ritari Bernard. Hovi ilostuisi vierailustanne."
Pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot, hymyili heikosti.
"En ole erittäin hauska toveri", sanoi hän. "Tämä vanha talo ja köyhyyteni sopivat minulle. Olen syntynyt vaatimattomaksi henkilöksi, ritari Lancelot — ainoaksi onnistumisekseni voidaan sanoa, että minun on onnistunut karttaa suurta maailmaa."
"Nimitättekö hovia suureksi maailmaksi, ritari Bernard? Ajattelemme sitä usein ahtaammaksi paikaksi kuin tällaista rauhallista kotia."
"En tiedä — en ole koskaan ollut siellä — mutta minusta on tuntunut, ritari Lancelot, että saisin katua, jos jolloinkin uskaltaisin tulla hienon elämänne laidalle. Teidän pitää ymmärtää, etten sano mitään epäedullista siitä — vaara olisi ehkä siinä, että alkaisin pitää siitä liiaksi."
"Lorua!" sanoi Lancelot. "Meillä on tarpeeksi vikoja viilentämään mitä tulisinta innostusta. Te saisitte vain oppia tuntemaan meidät."
"Niinpä niin", vastasi ritari Bernard. "Luonteeni on sellainen, että rakastun ihmisiin, ennenkuin opin heitä tuntemaan. Kallista huvia! Olin varmasti järkevä tyytyessäni siihen mitä elämä on suonut minulle, hakematta muuta."
"Oletteko ajatellut luostaria tai erakkolaa tai jotakin muuta sellaista?" kysyi Lancelot. "Teillä näyttää olevan taipumusta siihen."
"No niin, sanoakseni totuuden", sanoi ritari Bernard, "olen liian maailmallinen sittenkin. Rakastan tätä vanhaa taloa."
Lancelot huomasi keskustelun käyvän vaikeaksi ja oli iloinen, kun portinvartija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Tästä alkaen portinvartija näytti muuttuvan juomanlaskijaksi. Pöytä oli katettu halliin, joka oli jokseenkin pieni huone, mutta toi mieleen historiaa. Siellä oli ollut varallisuutta ennen. Ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta viiniköynnökset peittivät ne niin kokonaan, että vain valoläikät muuttivat varjot vihreiksi.