Pitkän pöydän päähän oli varattu paikat kolmelle. Lancelot ihmetteli, oliko juomanlaskija perheen sukulainen.
"Tyttäreni toimii emäntänä", sanoi ritari Bernard. "Luvallanne, ritari
Lancelot, odotamme häntä."
Lancelot näki kuin unta.
"Ei kai hänen nimensä ole Elaine, vai mitä?"
"On kyllä", vastasi ritari Bernard.
Lancelot odotti kiinnittäen katseensa tummaan tammioveen. Jos se olisi auennut ja jos muuan tyttö, jolla oli kullanväriset hiukset ja kirkkaat ystävälliset silmät —
"Tyttäreni", sanoi ritari Bernard, "sinulla ja minulla ja on kunnia huvittaa ritari Lancelotia".
"Ritari Lancelotia!" huudahti tyttö.
Hän oli tullut huoneeseen hiljaa toista tietä. Kun Lancelot kääntyi, oli tyttö hänen rinnallaan. Hän oli pitkä, kuten isänsäkin, mutta näytti vielä hyvin nuorelta. Hänen tukkansa oli tumma ja silmänsä vielä tummemmat, ehkä siksi, että hänen ihonsa oli niin puhtaan valkoinen. Hänen yllään oli tulipunainen viitta, jonka hihat oli kirjailtu helmillä. Hän oli pukenut ylleen parhaan asunsa.
Päivällisellä Lancelot tuskin voi kääntää silmiään hänestä. Ja milloin tahansa hän kohotti katseensa, tyttö katsoi häneen, ihmettelevä ilme lapsellisissa kasvoissaan.