Bromel tuijotti häneen kuin jähmettyneenä.
"Älkää katsoko minuun noin, Bromel. Aioin olla pahoillani teidän tähtenne, mutta te pakotatte minut vielä nauramaan. Olen pahoillani itsenikin vuoksi. Kerranko teille koko tarinan?"
"Luullakseni ei mikään nainen tahdo levittää sellaisia uutisia itsestään", vastasi Bromel.
"Erehdyin siis. Luulin teidän voivan säilyttää salaisuuden", sanoi Elaine. "Olette jälleen oikeassa. Hyvästi, Bromel. — Ettekö aiokaan lähteä?"
Hänen äänensä sävy herätti hänen vierellään nukkuvan lihavan viiriäiskoiran. Se nousi ja käveli Bromelia kohti.
"Tule takaisin tänne, Arthur, ja pane maata!" komensi Elaine. Koira totteli.
"En tahdo lähteä", sanoi Bromel, "ja haluaisin kuulla kaikki, mitä ikinänsä tahdotte kertoa minulle".
"Se tuottaa nyt vähemmän huvia", vastasi Elaine. "Hetki on haihtunut. No niin, en aio kietoa sitä mihinkään salaperäisyyden verhoon. Se on hyvin yksinkertaista. Muutamia päiviä takaperin en rakastanut ketään, mutta nyt rakastan Lancelotia. Sanoin sen hänelle ja luonnollisesti hän vastasi sen olevan mahdotonta. Hän ei ilmaissut minkäänlaista syytä, mutta tietysti voin arvata sen. Uskon kuitenkin saavani hänet omakseni lopulta, koska Ginevra ei voi saada häntä."
"En ymmärrä teitä ollenkaan."
"Lancelot sanoi, ettei kukaan, joka ei halua lapsia itselleen, rakasta oikein."