"Tämä on ainakin kunnianosoitus hävyttömyydellesi, Lancelot, sellainen kurja valehtelija kuin sinä olet! Et välittänyt hänestä ollenkaan, et tietystikään! Sinua piti kehoittaa lähtemään hänen luokseen, tietysti! Pelkäsit minun tulevan ehkä mustasukkaiseksi, jos heiluttaisit hänelle kättäsi turvallisen matkan päästä. Ja sinä olet ollut hänen miehensä koko ajan!"
"Kenen, Jumalan nimessä?"
"Onko sinulla useampiakin? Etkö tiedä, ketä tarkoitan?" Lancelot oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella.
"Miellyttäisikö sinua, Ginevra, että kuulisit minun toistavan, mikä on totta, ettei minulle ole vaimoa?"
"Miellyttääkö sinua kuulla jälleen, minkä tiedät todeksi, että olet kurja valehtelija?"
Lancelot huomasi nyt ensi kerran elämässään kyllästyneensä häneen. Hän ei välittänyt siitä, oliko Ginevra menettänyt järkensä vai ei. Hän halusi vain päästä eroon Ginevrasta hiemankin säädyllisellä tavalla.
"Ginevra, olen rakastanut sinua monta vuotta ja tuottanut sinulle pettymyksiä liiankin usein, mutta en ole koskaan kertonut sinulle mitään, mikä ei olisi ollut totta. Minulla ei ole vaimoa eikä ole ikinä ollutkaan. Kun kysyin sinulta, kuka hän on, tahdoin vain tietää, minkä nimen liität minun nimeeni. Tiedän itse sinun erehtyneen olkoon naisen nimi mikä tahansa."
"Näin sinun lähtevän ratsastamaan hänen luokseen, ja Anglideskin näki sen."
"Ah!… Sinä siis katselit minua?"
"Me näimme sinut, Lancelot. Mitä hyötyä siis on —"