"Milloin tunnustitte syntinne viimeksi ennen tuloanne tänne?"
"Sallikaa minun muistella… Jaha, se tapahtui juuri Arthurin ja
Ginevran avioliiton jälkeen."
"Siis noin parikymmentä vuotta sitten", sanoi veli Martin.
"Niinpä kaiketi, ehkäpä siitä on enemmänkin aikaa", vastasi Lancelot. "Katsokaas, tunnustin syntini säännöllisesti, ennenkuin minusta tuli Ginevran rakastaja, ja kerran sen jälkeen. Kun tunnustin syntini, kysyi pappi minulta, kadunko, ja koska halusin olla rehellinen, kysyin häneltä hänen tarkoitustaan. Hän sanoi kysymyksen koskevan sitä, olenko pahoillani siksi, että Ginevra oli minun, ja minä sanoin, etten ollut. Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa minulle synninpäästöä, minkä vuoksi en koskaan mennyt takaisin."
"Kuinka on laitanne nykyään?" kysyi veli Martin.
"Jossakin merkityksessä kadun nyt. En tietystikään voi sanoa katuvani rakkautemme hyviä puolia."
"Millaisia ne ovat?" kysyi veli Martin.
"Hänen kauneutensa — ja toivo päästä hänen arvoisekseen — ja hänen huuliensa jättämä muisto, kun hän oli nuori."
"Näitäkö te nimitätte hyviksi puoliksi?" sanoi veli Martin. "Haluaisin myös kuulla ajatuksenne sen pahoista puolista, joita nyt kadutte."
"No niin, oli väärin, etten voinut naida häntä — hermomme olivat jännityksessä, emmekä olleet täydellisesti onnelliset — ja kaikki hajosikin tuhaksi lopun lähestyessä. En osaa oikein kuvailla sitä, mutta te ymmärrätte kyllä. Iloitsen kaikesta siitä, mikä ei ollut väärin, ja kadun kaikkea sitä, mikä oli syntiä. Eikö se riitä?"