Pelles seisoi ovella. Lancelot kuvitteli hänen näyttävän tavallista jäykemmältä, mutta lohduttautui muistamalla, ettei se voinut olla mahdollista.
"Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne tuon viestin edeltäpäin", sanoi kuningas. "Se soi meille hetkisen ainakin vaatimattoman vastaanoton järjestämiseen teille. Tässä kaukaisessa piirikunnassa on palveleminen vaillinaista — joka vuosi on yhä vaikeampi pitää taloa tyydyttävässä kunnossa. Ainakin sen jälkeen kun vaimoni kuoli. Kaipaan häntä."
"Niin taloudessa kuin muissakin asioissa on tyttärenne varmaankin teille suureksi avuksi."
"Tulkaa sisään ja istuutukaa, ritari Lancelot", sanoi Pelles. "Matka on varmaankin väsyttänyt teitä aika lailla."
He istuutuivat suuren ikkunan ääreen.
"Ajatellessani vieläkin asiaa", sanoi kuningas, "haluaisin mielelläni kysyä teiltä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kuinka tulitte tehneeksi tuon erehdyksen".
"Minkä erehdyksen?" kysyi Lancelot.
"Otaksumisenne, että Elaine olisi minulle avuksi. Olette vanhapoika, ymmärrän sen, mutta vaikka niinkin, pitäisi teidän sentään olla parempi taloudenhoidon arvostelija. Ettekö tahtoisi sanoa minulle, koettiko Elaine taivuttaa teidät uskomaan, että hän on pätevä siihen?"
"Tyttärenne on melkein vieras minulle —"
"Sitä toivoin — ajattelinkin", sanoi Pelles.