"Mitä, kuningas Pelles?"
"Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi — ymmärsin hänen toivovan, että hän saisi — ei, en voi sanoa sitä! Erehdyin varmaankin silloin. Ette suonut hänelle minkäänlaista tilaisuutta — ei, ette tietystikään."
"Kunniasanallani", sanoi Lancelot, "tämä on kummallinen juttu. Mitä tarkoitatte tuolla tilaisuudella? En antanut hänelle mitään — en ole vaihtanut hänen kanssaan paria tusinaa sanaakaan elämässäni — ja nekin vaihdettiin puutarhassanne, kun aamiainen myöhästyi."
"Älkää loukkautuko — suokaa minulle anteeksi", pyysi Pelles. "Mitä ikinä hautonenkaan mielessäni, syytän siitä Elainea enkä teitä. Minun olisi pitänyt se mainita."
Lancelot katsoi häneen. Kuningas paljasti ikävuotensa tänä iltapäivänä.
"Olen pahoillani, että olette huolissanne hänen tähtensä, kuningas Pelles. Ellen rakastakaan Elainea, voin ainakin sanoa rehellisesti ihailevani häntä — hänellä on terävät aivot ja lämmin sydän — hän tulee vielä onnelliseksi jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa ja on kunniaksi teille, kun vain oikea mies saapuu paikalle."
"Minusta tämä suunnitelma tuntuu kaukaiselta", sanoi Pelles, "mutta toivon teidän olevan oikeassa. Ettekö sattumalta voisi aavistaa, kuka tämä oikea mies on?"
"En ollenkaan."
"Siinäpä sitä ollaan — en minäkään… No niin, olemme poikenneet aiheesta. Toivon teidän jäävän tänne yöksi."
"Ehkä voin palata Camelotiin yhtä hyvin täältäkin. Kyllä, mielelläni."