"Suututtanutko minut?" kysyi Lancelot. "Eikä ole! Ei ollenkaan!"
"Pelkäsin hänen tehneen niin. Kuulin hänen omilta huuliltaan — olen ihan varma tästä — että hän oli vaivannut teitä ihailullaan. Hän ihailee teitä. Sanoin hänelle, ettei hän osaa juuri lainkaan hillitä itseään."
"Mitä minuun tulee", sanoi Lancelot, "ei hänen tarvitse sitä ollenkaan koettaa. Pidän häntä viehättävänä nuorena naisena, joka teki oloni täällä hyvin hauskaksi. Hän on suorapuheinen ja koska hän liioittelee ylistyksissään, ymmärrän, että häntä ymmärretään usein väärin. Mutta siihen ovat mielestäni syynä paljon useammin muut naiset kuin miehet. Mikäli hänen ihailunsa oli persoonallista, en ollut niin tyhmä, että olisin ottanut sen täydestä todesta."
"Ellette ota Elainea vakavalta kannalta", sanoi kuningas, "pyydän teitä niin tekemään ensimmäisessä tarjollaolevassa tilaisuudessa. Hän on tarmokas ja on jo tehnyt päätöksensä tässä asiassa. Jos hänen tiedossaan olisi edes jokin keino, jolla hän voisi kiinnittää huomionne, puoleensa, käyttäisi hän sitä. Mieltäni pahoittaa, että hän on niin huoleton puheissaan ja jonakin päivänä saattavat jotkut hänen puheistaan hämmästyttää teitä."
"Lupaan, etten ajattele pahaa hänestä, ennenkuin minun on pakko", sanoi
Lancelot. "En rakasta häntä —"
"Jumalan kiitos, ritari Lancelot! Pelkäsin teidän rakastavan."
"En rakasta häntä ja hän tietää sen."
"Tietääkö hän?"
"No niin, hänellä ei ole mitään syytä ajatella sitä."
"Hänen puheittensa perusteella uskoin melkein yhteen aikaan —"