"Saanko tehdä teille erään kysymyksen?" kysyi Pelles.
"Kun olitte täällä viimeksi, teki tyttäreni keveitä huomautuksia kuningas Arthurista. Muistatte kai sen? Hillitsin hänet heti. Mutta näin meidän kesken sanoen, aloin jo silloin epäillä Arthurin muuttuneen."
"Vain paremmaksi, jos ollenkaan", vastasi Lancelot.
"Suotte kai minulle anteeksi vihjaukseni, vai mitä?" pyysi Pelles. "Tunnen itseni vanhentuneeksi puhellessani teidänlaisillenne nuorille miehille, jotka hallitsevat meitä nykyään, mutta käytän hyväkseni etuoikeutta. Tähän asti kaikki ne sanat, jotka olen kuullut Arthurin lausuvan — olen pahoillani, ettei niitä ole sen enempää — ja ne satunnaiset viestit, jotka olen saanut häneltä, ovat olleet hyvin järkeviä. Nyt minulle kerrotaan hänen hääräävän kovasti, ja varmasti hän etääntyy meistä kauaksi. Koska hänen viestinsä käyvät harvinaisemmiksi, pitäisi niiden olla sitä tärkeämpiä, mutta ne eivät ole."
"Hän onkin ahkera", vastasi Lancelot. "Ei kuitenkaan niiden vaikeiden pulmien ratkaisemisessa, joita hänellä oli ensi aikoina, vaan kuitenkin ahkera. Siellä on yksinkertaisiakin velvollisuuksia, jotka vievät hänen koko aikansa."
"Tietysti", sanoi Pelles. "Mutta yksinkertaiset tehtävät eivät vaadi taitoperäistä toimeenpanoa. Hänen tallimiestensä olisi pitänyt sopia tämä asia taloudenhoitajan kanssa. Olen kyllä hyvin ihastunut saadessani teidät vieraakseni tänne, ritari Lancelot, mutta luulisin teidän ja Arthurin aikaa liian kalliiksi tuhlattavaksi tällaisiin pikku seikkoihin."
"Se onkin itsessään pikku seikka", vastasi Lancelot, "mutta jos se johtuu jostakin epärehellisyydestä hänen palveluksessaan —"
"Ah, ajatteletteko niin?"
"En", vastasi Lancelot. "Torjuin vain tuon viittauksen sen arvon mukaisesti."
He lopettivat aterian lausumalla muutamia sanoja vielä. Sen lopussa
Pelles palasi päähänpiintymäänsä.