"Muutamien päivien kuluttua toimenpannaan turnajaiset Lonazepissä", sanoi Lancelot. "Kun poistun luotanne, pitää minun kohdata Arthur sinne vievällä tiellä. Toivon tyttärenne tulevan sinne."
"Hän ei halua", sanoi Pelles. "Pyysin häntä lähtemään, mutta hän sanoi tätä urheilulajia vanhettuneeksi. Hänen mielipiteensä ovat sellaiset. Murhaamisessakin, sanoi hän, pitää jokaisen pysytellä aikansa tasalla."
"Nimittääkö hän sitä murhaamiseksi?"
Tällä hetkellä Elaine tuli huoneeseen.
"Tyttäreni, ritari Lancelot suo meille kunnian istuutua pöytäämme."
"Niinpä todellakin", vastasi Elaine hymyillen pitkälle soturille, jolla oli niin syvät silmät ja arpiset posket. Kun he olivat istuutuneet paikoilleen, katsoi Lancelot pöydän yli häneen. Hän ei ollut niin pitkä kuin Ginevra eikä hänen tukkansakaan ollut niin ruskea. Hän oli leikannut sen lyhyeksi ja oli solakka kuin poika, mutta hänen sinisten silmiensä veitikkamaisuus näytti Lancelotista kaikelta muulta, mutta ei poikamaiselta.
"Tiedättekö", sanoi Elaine, "en voinut lainkaan kuvitella teitä niin nuoreksi. Se johtuu tietysti maineestanne. Luulin teitä vähintäinkin viisikymmenvuotiaaksi."
"Lady —", aloitti ritari Lancelot.
"Nimeni on Elaine. Se säästää aikaa." Hän hymyili Lancelotille jälleen.
"Tarkkaa käytöstäsi, tyttäreni!" sanoi kuningas Pelles. "Mitä aioitte sanoa, ritari Lancelot?"