»En, Menelaos», sanoi Eteoneus; »keskustelun aihe on kiusallinen, mutta sitä on mahdoton kiertää. Minä en missään tapauksessa saakaan sitä tehdä, sillä olen osittain vastuunalainen asiassa. Kun Paris tuli, päästin hänet sisään. Me tiedämme kaikki mitä sitten tapahtui — tiedämme ainakin ulkonaiset vaiheet, vaikka muutamat meistä eivät kykene tulkitsemaan niiden merkitystä. Sinä kestitsit Parista tietysti kysymättä minkä vuoksi hän tuli, ja hän varasti vaimosi. Luonnollisesti lähdit kostamaan, ja minun on sanottava, ettei kukaan meistä kotiinjääneistä odottanut näkevänsä Helenaa enää, ei ainakaan sinun kunnioitustasi nauttivana. Jos suvaitsisit selittää uuden tilanteen meille — vihjaista edes kuinka meidän on häntä kohdeltava, niin se helpottaisi palvelijoittesi nykyistä kiusallista asemaa.»
»Sinä aioit puhua Oresteesta», sanoi Menelaos.
»Niin aioin», sanoi Eteoneus. »Pois matkustaessasi käskit minun pitää taloa silmällä erikoisen valppaasti, koska voimakkaimmat miehet olivat sinun mukanasi ja tänne jäi tyttäresi ja melkoiset aarteet kellareihin. Sitten ilmestyi Orestes. Ehkä minun olisi pitänyt pyytää hänet sisään niinkuin mikä vieras tahansa ja kysyä jälkeenpäin hänen asiaansa, mutta sinun poissaolossasi en uskaltanut antautua siihen vaaraan. Annoin hänen olla porttien ulkopuolella, kunnes hän ilmaisi nimensä. Hän voi kertoa sinulle suuttumuksestaan.»
»Mikään ei ole minulle niin vastenmielistä kuin perheriidat», sanoi
Menelaos. »Toivottavasti ette joutuneet sanasotaan?»
»Pelkäänpä niin käyneen», sanoi Eteoneus. »Hän tahtoi tietää mikä tälle talolle oikein oli tullut, koska se oli menettänyt kaikkein alkeellisimmatkin hyveet. Hän mainitsi muistaakseni, että meidän tapojemme löyhkä varmasti sai jumalat tuntemaan kuvotusta. Hän kosketteli sellaisia yksityiskohtia, joita en tahdo toistaa, ja lopuksi hän huomautti, että me aloitettuamme jokseenkin anteeksiannettavalla harha-askeleella, vaimosi uskottomuudella, olimme yht'äkkiä vajonneet niin syvälle, ettemme enää kunnioittaneet vieraanvaraisuuden vaatimuksia. Vakuutin hänelle, että me — samoin kuin muutkin sivistyneet ihmiset — pidimme tavattoman pyhinä vieraan oikeuksia, mutta että olimme viime aikoina alkaneet harrastaa myöskin isännän oikeuksia, ja että koska niitä oli kerran loukattu täällä, olimme vähän levottomia nähdessämme kauniita nuorukaisia, joiden nimiä emme tietäneet. Meistä tuntui, että kukaan ei tällaisina aikoina voisi tulkita väärin erikoista varovaisuuttamme.»
»Minun mielestäni noissa sanoissa ei ollut mitään, mikä olisi voinut loukata häntä», sanoi Menelaos.
»No niin», sanoi portinvartija, »siinä ei ole kaikki, mitä sanoin. Kun hän lausui tuon huomautuksen vaimostasi, tuntui minusta, että velvollisuuteni taloasi kohtaan pakotti minut sanomaan jotakin. Kysyin hänen äitinsä vointia.»
»Niinhän toisinaan tehdään», sanoi Menelaos, »vieläpä hienojenkin ihmisten parissa».
»Kysyin nimittäin häneltä», sanoi portinvartija, »eikö ollut hienotunteisempaa lähteä miehensä talosta ennenkuin petti hänet kuin olla hänelle uskoton hänen oman lietensä ääressä miehen ollessa poissa. Orestes ymmärsi piikin — sen vuoksi hän suuttui.»
»Jos Orestes ymmärsi tarkoituksesi», sanoi Menelaos, »niin hän käsitti enemmän kuin minä».