»Helena, minun tekisi mieleni tehdä sinulle puolittainen myönnytys», sanoi Menelaos. »Olit oikeassa Oresteen suhteen silloin kun minä vielä uskoin häneen. Rupean kannattamaan sinua, kun koetat estää häntä menemästä naimisiin Hermionen kanssa, jos järjestät yhdessä minun kanssani, että Adraste lähtee talosta, jotta ei syntyisi juoruja. Sinun naapurisi Kharitaksen kaltaiset ihmiset —»
»Tässä tapauksessa ei Kharitas puhu», sanoi Helena. »Etkö muista, että hän piilottelee kadoksissa olevaa aviomiestä. Mitä Hermioneen tulee, tarkoitin sitä, mitä sanoin — meillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa häneen. Mutta kuinka siinä jutussa käyneekin, en minä luovu Adrastesta. Se on kunniakysymys. Rakastan tuota tyttöä, ja hän on nyt onneton. Ja tarkemmin ajatellen, Menelaos, eikö se ole sinustakin liian myöhäistä? Olet ystävällinen mies ja sivuutat ylimalkaan mielelläsi hankalat asiat, ja nyt olet tehnyt tästä pienestä surkeasta murhenäytelmästä kerrassaan järkyttävän häväistysjutun. Otit minut takaisin kotiisi etkä ole tehnyt mitään kostaaksesi veljesi puolesta. Minä en tietysti valita, mutta osoitettuasi niissä asioissa ylevämielisyyttä et tee vakuuttavaa vaikutusta näytellessäsi pyhää vihaa Adrastea ja hänen lastaan kohtaan. Mutta jollet pidä sitä liian myöhäisenä, voit muuttaa luonnettasi, ruveta oikein lujaksi ja hallita meitä ruoskalla. Aja Adraste ulos, lukitse minut telkien taakse, kun Pyrrhos tulee, ja pidä huoli siitä, ettei Hermione mene naimisiin Oresteen kanssa. Aioit kai toimeenpanna muitakin rangaistuksia, jollemme tottele sinua, vai kuinka? Pane ne täytäntöön nyt kaikki, Menelaos, sillä jos olet julma Adrastea kohtaan, saat minusta leppymättömän vihollisen. Minun suvussani on taipumusta vihaan — vaikka en olekaan sitä vielä toistaiseksi koettanut kehittää.»
»Varmasti sinä voisit kilpailla Klytaimnestran kanssa, jos vain haluaisit», sanoi Menelaos.
»Rakas mieheni, voisin viedä voiton hänestä, jos haluaisin! Klytaimnestra oli karkea ja tarpeettoman rahvaanomainen. Mutta minä en muutu viholliseksesi, jollet pakota minua siihen — ja se ei tapahtuisikaan rakastajan, vaan periaatteen vuoksi. Tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla.»
»Toivottavasti kykenen ymmärtämään erotuksen sitten kun pistät veitsen rintaani», sanoi Menelaos. »Mutta minä antaudun kuitenkin siihen vaaraan. Adrasten täytyy lähteä. Se on selvä. Sinusta ja minusta tulee veriviholliset. Se on myöskin selvä. Suvaitsetko ehkä hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle millä tavoin sota alkaa.»
»On useampia mahdollisuuksia», sanoi Helena. »Sinä voit surmata minut — aivan yksinkertaisesti vain selittäisit, että lykkäsit sen rangaistuksen Troijassa toistaiseksi. Se olisi aika taitavaa: Agamemnonin veli selvittäisi jutun kostamalla Klytaimnestran sisarelle! Tai voisit toteuttaa uhkauksesi ja käskeä miestesi heittää Adrasten ulos. Jolleivät he tottele, voisit itse kantaa hänet pois talostasi. Minä kannatan edellistä vaihtoehtoa.»
»Ja tuossa alistuvassa mielentilassa odottaisit varmaankin nöyrästi kohtalokkaan iskun kumahtamista.»
»Niin», sanoi Helena, »jollei Pyrrhos saavu ennemmin».
»Tosiaankin! Ja mitä hän tekisi puolestasi?»
»Luultavasti se riippuisi siitä, mitä pyytäisin häntä tekemään, ja se taas riippuu tietysti siitä, mitä sinä päätät tehdä… Voi, Menelaos, mitä hyötyä on tällaisesta kelvottomasta riitelemisestä? Sinä et tee mitään epäystävällistä Adrastelle, tiedän sen erittäin hyvin, ja ymmärrän kuinka hermostunut olet hänen onnettomuutensa vuoksi. Se surettaa minua. Jos antaisin sellaisten asiain kiusata mieltäni, hermostuisin minäkin, sillä ihmiset sanovat varmasti, että minun huono esimerkkini on johtanut hänet pahaan. Kadun nyt, että pyysin sinua kutsumaan Pyrrhoksen tänne, kun asiat ovat joutuneet tälle tolalle. Kutsuit hänet, koska minä toivoin sitä, ja nyt tunnustan erehtyneeni siinä asiassa. Mutta eikö kaikki tällainen ole vähäpätöistä verrattuna siihen mitä sinulla ja minulla on sydämellämme? Kun ajattelen sisartani, lapsuusvuosiamme ja mitä hän on tehnyt, ei Adrasten tapaus näytä minusta suinkaan pahimman lajin murhenäytelmältä. Halpamaisuus ja petoshan ovat todellisia surun syitä, eikö niin? Samoin se, että ei ymmärrä elämän oikeita suhteita. Olkaamme ystäviä, rakas mieheni! Miksi pitäisi olla epämieluista muistaa, että olemme kerran rakastaneet toisiamme?»