»Sen aavistinkin», sanoi Helena.
»Mikä väitit olevasi?» sanoi Menelaos.
»Oresteen vaimo. Sanoinhan sinulle aivan selvästi aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Emme olleet naimisissa silloin, kun kohtasimme Pyrrhoksen, ja se oli ikävä, vaikka ei riitaa luultavasti olisi voitu siinäkään tapauksessa välttää. Mutta minä selitin Oresteelle mitä ihmiset sanoisivat meidän yhdessä vaeltamisestamme, kun puhelisivat tuosta murhasta, ja ehdotin, että menisimme heti naimisiin. Niin menimmekin.»
»Sinä saat lähteä tästä talosta!» sanoi Menelaos. »Eteoneus, ole hyvä ja avaa ovi hänelle.»
»Kiitos, Eteoneus. Minulla ei ollut aikomustakaan viipyä kauan. Orestes on saanut jo muutenkin odottaa. Hyvästi.»
»Maltahan vielä hetkinen!» sanoi Helena. »Menelaos, me olemme nyt tosiaankin kokeneet kaikki mahdolliset onnettomuudet, niinkuin sanoit. Meillä on oma käsityksemme siitä, mitä Hermione ja Orestes ovat tehneet, mutta koska he ryhtyivät siihen omalla vastuullaan, eivät sen seuraukset ole meidän tunnollamme. Nyt ei voi enää mitään sanoa, ja me voimme yhtä hyvin olla ystäviäkin.»
»Minä en rupea koskaan ystävällisiin väleihin Hermionen ja Oresteen kanssa!»
»Tietysti sinä rupeat! Kuinka mieletöntä! Etkö sinä ole itsekin joskus erehtynyt? Minä olen. Kysymyshän on vain aste-erosta. Ihminen saa rangaistuksensa — tai jää ilman, mutta ei ole ystäväimme eikä sukulaistemme asia ruveta meitä rankaisemaan. Jätä jotakin taivaankin tehtäväksi, Menelaos! Kun asia on tapahtunut ja teko tehty, aloitan mielelläni alusta ja jatkan siitä taas koko väellä ja voimalla. Jos ihminen koettaa ruveta kostavaksi kohtaloksi, turmelee hän tavallisesti luonteensa. Mahdollisesti Orestes on rikollinen — sehän on hänen asiansa. Mutta minun ymmärtääkseni hän on nyt hyvin vaikeassa tilanteessa ja samoin Hermionekin, joka on liittänyt kohtalonsa yhteen Oresteen kanssa. Tämä seikkahan todella koskee sekä sinua että minua — meidän on autettava lapsiamme, kun heitä on onnettomuus kohdannut.»
»Orestes ei ole minun lapseni.»
»Mutta sinähän olet hänen lähin miespuolinen sukulaisensa ja ainoa henkilö, johon hän voi turvautua. Sinun ei tarvitse antaa anteeksi hänen tekoaan, en minäkään anna, mutta meidän ei tarvitse enää koskaan mainita sitä. Sinä ja minä koetimme huolehtia Hermionen tulevaisuudesta, mutta epäonnistuimme. Katselkaamme nyt suopein silmin kuinka hän itse järjestää asiansa. Hermione, mikäli minusta riippuu, on tämä talo aina avoinna sinulle ja miehellesi.»