»Sen verran voit nyt ainakin luvata», sanoi Menelaos, »että ilmoitat minulle, jos joudut vakavaan ahdinkoon. Siinä ei ole mitään järkeä, että sinä lähdet luotamme puutteeseen, kun äidilläsi ja minulla on yllin kyllin.»
»Et saa koskaan kuulla minusta mitään», sanoi Hermione, »ellet ota vastaan miestäni».
»Eikö se riitä, että sinä olet mennyt naimisiin hänen kanssaan?» sanoi
Menelaos. »Pitääkö minunkin häntä rakastaa?»
»Tiedät aivan hyvin mitä tarkoitan. Jos sinä kohtelet Orestesta rikollisena etkä tavallisena vävynä, en voi enää pitää itseäni tämän perheen jäsenenä.»
»No, sille ei siis voi mitään sitten. Hyvästi. Sano Eteoneukselle mennessäsi, että hän purkaa pakkaamansa tavarat ja vie ne takaisin kellariin.»
»Kas, olin melkein unohtaa erään asian, josta aioin puhua sinulle», sanoi Hermione. »Minun mielestäni sinä olet vähän liian ankara äidille.»
»Sanoitko, että olen ankara äidillesi? Mistä asti?»
»Siitä asti kun hän palasi — vaikka huomasin sen vasta äskettäin. Sinä arvostelet häntä väärin ja sanot sellaista, minkä voisi selittää moitteeksi. Niin herkkätuntoinen ihminen kuin hän tuntee asemansa toisinaan varmasti epämiellyttäväksi. Toivon sekä sinun itsesi että hänen vuokseen, että koetat ymmärtää hänen katsantokantaansa.»
»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kirous alkaisi tehota noin pian!» sanoi Menelaos. »Olet menettänyt järkesi.»
»Älä ole levoton tuon kirouksen vuoksi, isä — se ei saa minkäänlaista voimaa. Minulla on yhä tallella synnynnäinen älyni, jonka sinä väitit minun perineen isältäni. Äiti ja minä olimme eri mieltä Oresteen suhteen ja ylimalkaankin olemme hän ja minä hyvin erilaiset, mutta nyt juuri alan päästä selville hänen ansioistaan. Hänessä ei ole mitään pikkumaista. Hän on suuripiirteinen.»