»Kas niin — Orestes osaa jo olla varovainen sinun kanssasi keskustellessaan! Älä anna hänen enää nähdä Helenaa, Hermione. Tuollaista on sattunut liian usein, jotta minä erehtyisin oireista. Orestes puhelee varmasti Helenalle vain hänen hyväkseen, ja Helena kuuntelee oikein imartelevan oppivaisen näköisenä eikä lausu sanaakaan, joka ei olisi täysin paikallaan, mutta Orestes ei koskaan toinnu tuon jälkeen. Hän uneksii varmasti Helenasta sekä valveillaan että nukkuessaan, ja hänen kunniakseen Orestes lopulta heittää pois koko elämänsä niinkuin Pariskin heitti, vaikka enpä juuri usko Helenan enää karkaavan pois kenenkään miehen kanssa. Sinä luulet saaneesi hyvän miehen. Minä alan nyt ymmärtää, että oli pelkkää ystävällisyyttä sinua kohtaan pidättää Orestesta niin kauan poissa tästä talosta. Jospa sinä vain olisit suojellut häntä Helenaa vastaan!»
»Jos tässä on tosiaankin vaara vaanimassa», sanoi Hermione, »niin olisinpa suonut ajatelleeni sitä ajoissa. On helpompi estää Orestes pääsemästä alkuun kuin pysähdyttää hänet jälkeenpäin. Minä tietysti luulin, että Oresteelle olisi hyödyksi äidin tapaaminen, koska äiti ehdotti sitä. Muistathan, ettei tuo ajatus aluksi miellyttänyt minua, ja sitten minun täytyi oikein houkuttelemalla houkutella Orestes lähtemään äidin luokse. Mutta varmasti on Orestes hyvin valmis siihen toisella kerralla. Kuinka sinä luulisit minun voivan parhaiten estää hänet siitä?»
»Toimita hänet pois tältä paikkakunnalta, jos suinkin voit», sanoi Menelaos. »Jos rupeat kieltelemään Orestesta ihailemasta äitiäsi, arvaa hän, että olet mustasukkainen. Soisinpa voivani kertoa Oresteelle joitakin asioita!»
»Eikö hän sitten voisi luulla sinua mustasukkaiseksi?» sanoi Hermione. »Eikö sinun sopisi keskustella vaimostasi toisen miehen kanssa, vai kuinka? Palaan nyt alkuperäiseen lähtökohtaani — sinä teet äidille vääryyttä. Jos keskustelisit hänestä hänen kanssaan sydämellisesti ja myötätuntoisesti — ja pitäisihän olla hyvin helppo suhtautua äitiin edes niin myötätuntoisesti ja sydämellisesti kuin Orestes lähtiessään ensimmäistä kertaa äidin luokse — alkaisit tajuta mikä arvo hänellä on lukuunottamatta laisinkaan sitä viehätysvoimaa, jonka vuoksi olet mustasukkainen. Älä tuhlaa aikaa puhelemalla Oresteen kanssa — puhu suoraan äidin kanssa. Kun Orestes eilen illalla johtui sattumalta tähän keskustelunaiheeseen, teki hän mielestäni hyvin viisaan huomautuksen. Hän sanoi otaksuvansa, että muutamat naineet ihmiset eivät ole koskaan vaihtaneet niin paljon ajatuksia keskenään kuin satunnaisten naapuriensa kanssa, koska useimmat avioliitot eivät laisinkaan perustu järkeen, vaan alkavat intohimoisina, ja koska ei ole minkäänlaista yhteyttä intohimon ja älyn välillä, eivät ihmiset tiedä kuinka on jatkettava yhteiselämää toisella tavalla, kun intohimo on haihtunut. Se oli minun mielestäni hyvin viisaasti sanottu, vai mitä sinä arvelet? Minä olin hyvin iloinen ajatellessani, että me jouduimme yhteen — no niin, sitä voisi mieluummin sanoa vakaumukseksi kuin vähemmän arvokkaaksi vetovoimaksi.»
»Hm!» sanoi Menelaos. »Äitisi sanoisi, että intohimo on eräs älyn muoto. Kun hän aloittaa tuon keskustelun elämän rakkaudesta, saa hän minut tuntemaan oloni epämukavaksi, koska puolittain luulen hänen tarkoittavan sitä, etten minä rakasta häntä kylliksi. Jos rakastaisin häntä sillä tavoin kuin hän luulee ansaitsevansa, myöntäisi hän minulla olevan elämän rakkautta kylliksi. En ole koskaan aikonut sanoa tätä kenellekään, mutta mieleni oikein huojentuu, kun saan sen julkilausutuksi. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ei hän varmaankaan ollut kauniimpi kuin nyt, mutta hänellä oli kauneutensa lisäksi uutuuden viehätys. Olisi ollut mahdoton kuvitella sellaista ihmistä, ellei olisi itse häntä nähnyt. Kun hän valitsi minut, en tuntenut eläväni kuin unessa enkä kuvitellut mitään muuta sen tapaista, mutta siitä olin selvillä, että hän oli erehtynyt. Toisista kosijoista olisi minun sijassani varmasti tuntunut aivan samanlaiselta. Minun oli mahdoton oikein käsittää, että kuuluin yhteen tuon kauniin olennon kanssa. Kun olimme sitten turvallisesti naimisissa ja minä vein hänet kotiini ja meidän otaksuttiin asettuneen säännöllisiin oloihin, jouduin kerrassaan hankalaan tilanteeseen. Halusin häntä, olin saanut hänet, ja hän näytti aina katselevan minua kuin pikku lasta puolittain huvitettuna. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuuminut mielessään: 'Tuo mies haluaa välttämättä ihailla tätä kauneutta! No niin, ihailkoon nyt sitten. Mutta hän ei oikein ole asemansa tasalla, poika parka!' Ja asia olikin niin, että minä en oikein ollut asemani tasalla enkä ole koskaan ollut. En voi tulla toimeen ilman häntä enkä tiedä kuinka minun on häneen suhtauduttava. Tavallinen kauneus kaipaa ihmisen syleilyä, mutta ne miehet, jotka ovat pitäneet Helenaa sylissään, ovat kaikki tunteneet itsensä petetyiksi ja nöyryytetyiksi. Onhan mahdotonta syleillä sävelvirtaa tai meren valojuovaa. Sinun ei tarvitse sanoa minulle — tiedän itsekin, että hän on etsinyt rakastajaa, joka olisi hänen vertaisensa, mutta sellaista ei ole. Sydämessäni annoin hänelle anteeksi jo kauan sitten, etenkin huomatessani, ettei Paris menestynyt paremmin kuin minäkään. Syynä siihen, että en surmannut häntä tuona yönä tavatessani hänet Troijassa, oli se, että hän näytti nuoremmalta kuin koskaan ennen ja kummallisen neitseelliseltä. Minut valtasi se tunne, että ei kukaan, en minäkään, ollut rakastanut häntä siinä mielessä, josta nyt olen puhunut, ja koska minä olin epäonnistunut, ei ollut mitään järkeä hänen rankaisemisessaan. Olihan hän muuten tuona yönä kauniimpikin kuin koskaan ennen. Mutta samalla hetkellä kun jouduimme sanakiistaan, tulin hänen vuokseen yhtä ärtyneeksi kuin ennen Pariksen tuloakin. Hän on niin luoksepääsemätön, hän panee minut tuntemaan itseni niin mitättömäksi, hän on koko ajan valmis nauramaan minulle… No niin, nyt tulin puhuneeksi enemmän kuin aioin. Unohda se heti. Äläkä missään tapauksessa kerro sitä Oresteelle. Mutta niinkuin huomaat, ymmärrän minä äitisi omalta kannaltani, ja koska luulet ymmärtäväsi äitisi katsantokannan, on aivan paikallaan, että kuulet minunkin mielipiteeni. Me emme nyt enää muutu tärkeämmissä kohdin. Hän vain muuttuu sitä kauniimmaksi, mitä vanhemmaksi tulee, ja minä varmasti tulen yhä ärtyisemmäksi.»
»Sinähän olet oikein vakavasti rakastunut häneen», sanoi Hermione. »Hän ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin sinä kuvittelet.»
»Minun olisi pitänyt sanoa», jatkoi Menelaos, »ettei hänen oma sukupuolensa ole koskaan ymmärtänyt hänen viehätysvoimansa laatua. Se on luullakseni itsesäilytysvaistoa.»
»Tiedätkö mitä?» sanoi Hermione. »Koska sinä olet tunnustanut minulle niin paljon, myönnän minäkin olevani mustasukkainen äidille. Tarkoitan sitä, että pelkään hänen viehätysvoimansa panevan Oresteen pään pyörälle. Sinä olet saanut minut vakuutetuksi siitä! Auta minua, isä!»
»Teen mitä suinkin voin.»
»Nyt minä keksin erään suunnitelman — salli Oresteen tulla huomenna luoksesi! Jos sinä puhut hänen kanssaan ja annat hänelle anteeksi sen tunnin aikana, jonka hän muuten viettäisi äidin luona, huolehdin minä hänestä siitä lähtien!»