»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa», sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset, jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»
»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla. Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät koskaan kokeile niitä itse.»
»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»
»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»
»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi
Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»
»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat, joista on koskaan kuultu.»
»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».
»En minä sanonut jääväni», virkkoi Eteoneus.
»Mutta jääthän sinä, eikö niin?» kysyi Helena.
»Enkö minä ole sinun mielestäsi liian vanha?»