»Entä sitten?»
»No niin, minä väittäisin, että jos ne tosiaankin joka kerta herättävät saman vaikutelman, on niissä varmasti jotakin pysyvää, ehkäpä mittasuhteissa tai väreissä jotakin, mitä sanomme kauneudeksi. Soisinpa, että minulla olisi äidin ihonväri.»
»Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että inhimillisessä luonteessa on jotakin yleispätevää. Äidilläsi on ollut omat elämänvaiheensa siksi, että hänessä on erinäisiä ulkonaisia mittasuhteita, joita sinä sanot kauneudeksi, tai siksi, että —»
»Tai siksi, että miehet ovat kaikki samanlaisia!» sanoi Hermione. »Nyt ymmärrän sinun katsantokantasi. Alammeko kävellä eteenpäin? En näe taloa millään ilmansuunnalla.»
»Runsaan penikulman päässä on yksi, jos tuo mies osasi arvioida etäisyyksiä», sanoi Orestes. »Pääsemme sinne yöksi.»
»Minä en voi kävellä niin kauas, vaikka siinä henki olisi kysymyksessä», sanoi Hermione. »Emmekö voi nukkua tätä yötä ulkona, jossakin luolassa tai vajassa tai muussa sellaisessa? Olen kuullut sellaisissakin vietettävän öitä.»
»Oletko kuullut jostakin lähistöllä olevasta luolasta?» sanoi Orestes. »Se tässä on tärkeintä. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy vain aivan matalia kallioita ja päivänpaistetta. Kävelkäämme niin pitkälle kuin jaksat ja päättäkäämme sitten mitä on tehtävä.»
»Orestes, tällaista ei voi jatkua päivät pääksytysten. Me joudumme tuhon omiksi. Minä koetan pysyä reippaana, mutta alan lannistua.»
»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Orestes. »Olet vähän liian rasittunut ja ehkäpä sinuun on koskenut tuon eilisiltaisen vastaanoton sävy. Ulkoilmassa vietetty yö on meille varmasti hyvin hyödyllinen. Voimmehan ainakin päästä eroon ihmisistä. Sinä ja minä voisimme olla täysin onnelliset, jollei meidän täytyisi joutua tekemisiin ihmisten kanssa.»
»No niin, minä koetan jaksaa vähän kauemmaksi.»