»Tuo on äidin mielipide», sanoi Hermione. »Se auttaa, eikö autakin?»
»En luule sitä aivan samanlaiseksi ajatukseksi», sanoi Orestes.
»Tarkoitukseni ei ollut toistaa äitisi sanoja.»
»Maistappas yhtä näistä isän korpuista», sanoi Hermione.
»Palatakseni äskeiseen keskustelunaiheeseemme», sanoi Orestes, »on kauneuden laita aivan samoin. Jotkut ihmiset väittävät, että kauneus on jotakin todellista, jonkinlaista omaisuutta. Olet kai kuullut joistakin naisista huomautettavan, että he ovat erittäin kauniita. Sehän on tietysti väärin. Kauneus on yksinomaan vaikutelma — ehdottoman hyväksymisen vaikutelma — vain makuasia. Kun olemme viisaampia, sanomme, että sellaiset naiset ovat kauniita, emme, että heillä on kauneutta, tai vielä onnistuneemmin voimme sanoa, että he tekevät edullisen vaikutelman, jota sanotaan kauneudeksi.»
»Äidin suhteen tuo ei pidä paikkaansa», sanoi Hermione. »Niin kauan kun hän joka hetki saa aikaan saman vaikutelman, on tuo lahja hänen mielestään ehdottomasti riittävä.»
»Mutta näyttääkö hän aina yhtä kauniilta?» sanoi Orestes.
»Minähän olen tavannut hänet vain kerran.»
»Varmasti», sanoi Hermione. »Mutta mitä useammin häntä katselee, sitä selvemmin huomaa asian olevan niin.»
»Haluaisinpa itse nähdä sen», sanoi Orestes.
»Mutta eikö ole rakennuksia ja maisemia ja esineitä, jotka herättävät ihmisissä aina saman käsityksen tai melkein aina, niin että tuntuu siltä kuin olisi jotakin merkillistä sellaisissa olennoissa, jotka eivät pidä niistä?»